Hanami Week - Alicen loppuviikko

Tiistai
Jos maanantai oli ollut kamala, tiistai se vasta kamala olikin. Heräsin suureksi yllätyksekseni hostellihuoneestamme ämpäri sänkyni vierellä. Se oli Mintun keltainen ämpäri ja se tuoksui oksennukselta, vaikka olikin tyhjä. Hämärät muistikuvat edellisillasta ja jostain paikallisen juopon hakemasta viinapullosta palailivat pätkittäin. Painoin pääni takaisin tyynyyn hetkeksi, kunnes oksensin jälleen. Unen läpi tunsin jonkun viileän käden silittävän hiuksiani.

Yhden aikaan päivällä täti herätteli minua varovaisesti. Hän ei katsonut minuun lainkaan vihaisesti, säälivään ilmeeseen sekoittui pettymystä. Katsoin tätiä uhmakkaasti takaisin silmät viiruina osittain siksi, ettei täti luulisi minun antautuvan taistelutta, mutta osittain siksi, että verhojen välistä kurkisteleva auringonvalo sattui päähäni kamalasti.

"Ota buranaa", täti sanoi ja istahti sängynlaidalle.
Otin tarjotun buranan ja vesilasin vastaan sanomatta mitään. Tiesin, että täti ei enää antaisi minun asua luonaan ja joutuisin johonkin nuorisokotiin tai sellaiseen, miksiköhän niitä edes sanottiin.
"Olen se minäkin joskus ollu nuori, mutta en kuitenkaan ihan nuin nuori", täti huokaisi. "Pistit minut eilen etsimään itseäsi melkoisen kauan."

Jatkoin seinän tuijottamista koko loppupäivän vastaamatta tädille mitään.

Keskiviikko
"Lährehän tallille moikkaamaan Minttua?" Täti enemmän kysyi kuin pyysi. "Se kaipailee sua."
Pukeuduin sanomatta mitään ja vedin lippiksen syvälle päähäni. Täti oli ollut pahaenteisen ystävällinen, emmekä olleet puhuneet edelleenkään mitään maanantai-illan karkaamisestani.

Kävin hoitamassa Mintun tädin pysytellessä näköetäisyydellä ja ratsastin sen pikaisesti nurmikentällä. Fiilis oli ihan paska ja teki mieli kiljua, mutta en kehdannut säikytellä Minttua. Minttu säikkyi kovaa tuulta, eikä omakaan olo ollut se aurinkoisin.

Torstai
Aamu valkeni aurinkoisena ja loppuviikolle oli luvattu lämmintä säätä. Päätin pukeutua neonvihreään reikätoppiin ja lyhyisiin mustiin shortseihin, jotka jättivät vasemman jalkani "we are all mad here"- tatuoinnin näkyviin. Tänään tuntui loistavalta, ehkä täti ei ottaisikaan reissuani puheeksi lainkaan.

Mintun hoitamisen jälkeen menimme katsomoon katselemaan 150cm luokan, jossa Nathaniel sijoittui sekä neljänneksi, että kuudenneksi. Onnekas paskiainen, se sai aina kaiken mitä rahalla saattoi ostaa, eikä sen elämä ikinä muutenkaan vaikuttanut tippaakaan epäonnistuneelta. Vitutti jälleen.

Illalla täti istahti jälleen sänkyni laidalle.
"Alice", täti aloitti. "Minä en oo vihanen, mutta sinä et voi tuollain karata. Minä haluan sinun parasta ja rakastan sinua, vaikka ei se sinun mielessä välttämättä niin näyttäydy. En millään haluais luopua sinusta ku hyvinhän meillä mennöö ku vain molemmat yritämmä."
Mulkaisin tätiä alta kulmieni ja purskahdin itkuun. Täti veti minut syliinsä ja itkin hänen sylissään kuin pieni lapsi. Onneksi kukaan muu ei nähnyt minua nyt.

Perjantai
Yö meni päin persettä. Oli aivan tuskaisen kuuma ja lakana tarttui ihoon kiinni. Aamulla heräsimme jo kuuden aikaan ja lähdimme ruokkimaan Mintun. Tamman syötyä täti vei sen kävelylle ja jäin itse siivoamaan tamman karsinaa. Hiukset liimaantuivat pitkin päätäni ja olo oli epämukava.

Mintun ja tädin palattua kävimme Jussin ja Biffen karsinoilla, joiden läheisyydestä Eetu ja Milankin löytyivät. Flirttailin häpeilemättä Milanille tädin jutellessa Eetun kanssa päivän säästä, josta todella oli tulossa tuskaisen kuuma.

"Starttaatko sä tänään?" Kysyin ja muikistelin sinisiä huuliani.
"Satakolmekymppisessä ja VaA:ssa", Milan kertoi.
"Siistii, te varmaan sijoitutte tosi hyvin! Mä ainakin uskon teihin", sanoin ja laskin hetkeksi käteni Milanin kädelle.
"Kiva juttu, että joku kuitenkin", Milan sanoi virnistäen. "Tää kuumuus varmasti vaatii veronsa kaikilta."

Hymyilin rumasti, käännyin ja kävelin pois. Kuinkahan montaa sammakkoa piti käpälöidä ennen kuin löytyisi prinssi. Milankin jaaritteli säästä, eikä kehunut minua söpöksi. Mitä haaskausta oli ollut flirttailla hänelle monta päivää!

Lauantai
Myrskysi ja hevosten hoitaminen oli välttämätön paha. Auttelin Sannia ja Trevoria heidän hevostensa kanssa ja pyörin hetkellisesti myös Nathanielin hevosten läheisyydessä. Nathanielin hevosille oli varattu tosi monta karsinaa ja yritinkin pikaisesti laskea montako niitä oli.

"Anna sen olla rauhassa, ettei se hermostu", Nathanielin hevosenhoitaja Gemma kiirehti sanomaan englanniksi.
"Etkö sä mua muka muista?" Kysyin nauraen ja jatkoin Geýzerin katselua.
"Muistan mä, mutta se on vähän tuulellakäyvä", Gemma kiirehti sanomaan. "Ja Nathaniel on mitä on."
"No vittu jaa", sanoin suomeksi ja jatkoin matkaa.
Gemma varmasti ymmärsi äänensävystäni mitä tarkoitin.

Sunnuntai
Oli ihana pukeutua parhaimpiinsa ja keskittyä seuraamaan viikon viimeisiä kilpailuja. Kenttäratsastusluokan esteet näyttivät houkuttelevilta ja olisin niin mielelläni päässyt itsekin ylittämään niitä. Nathanielilla ei mennyt kovinkaan hyvin, vaikka mies olikin kenttäratsastaja. Se varmasti suuttuisi kovasti, mutta höykyttäkööt Gemmaa oikein kunnolla nyt kun se oli sen ansainnut.

"Siis näiksä Reita ja Pond oikeesti voitti tän luokan!" Huudahdin vieressäni istuvalle tädilleni.
"Näinpä tuo näky tekevän. Näen minä saman kuin sinäkin", täti totesi hymyillen.
"Kunniaa ja gloriaa meille vaan!" Sanoin ylpeänä virnuillen, vaikka eiväthän Reitan ansiot liittyneet pätkääkään minuun, eivätkä oikeastaan edes Hopiavuoreen ihan älyttömästi.

Esteratsastuksen pääluokan tuloksia jännitin niin, että meinasin oksentaa.
"Hengitä nyt välillä", paikalle saapunut Milan virnuili.
"Mutta jos se nyt tiputtaa puomin", pihisin katsoessani Nathanielin ja Poseidonin kiitämistä uusintaradalla.
Ei tiputtanut puomia eikä mitään muutakaan. Nathanielin voitonriemua ei voinut olla näkemättä miehen voittaessa koko luokan.

Kouluratsastuksen pääluokan jälkeen tuntui siltä niin kuin olisin revennyt liitoksistani onnesta Nathanielin puolesta. Nathanielin harmaantunut papparaishevonen voitti pääluokan ja hevosen ratsastaja Eva näytti säteilevän. Tunsin ylpeyttä voidessani sanoa, että olin keväällä hoitanut molempia hevosia ollessani Rossi Eventersissä.

Kunniakierroksien ja muiden palkintojenjakojen jälkeen näin kun screenillä kuvattiin voittajien ilakointia. Nathaniel roiskutteli jotain kuohujuomaa ihmisten päälle ja nauroin tädin kauhistuneelle ilmeelle. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun näin Nathanielin kaappaamassa Evan syleilyynsä. Ihan kuin siinäkään ei olisi ollut vielä tarpeeksi, mies suuteli sitä typerää kotkaa.

05.05.2020 - Alicella loppuu järki

Maanantai aamu oli armoton herätyksineen. Vilkaisin puhelimen näyttöä, kello oli vasta puoli seitsemän ja olin yksin hostellihuoneessamme. Täti oli kuin ihmeen kaupalla jättänyt minut nukkumaan aamulla, kun hän meni hoitamaan ja ilmeisesti myös juoksuttamaan Mintun. Hiippailin villasukat jalassa tupakille ja palasin takaisin. Haukottelin ja menin makoilemaan sänkyyn vielä ihan pieneksi hetkeksi. Se ei varmasti haittaisi ketään jos hetkeksi ummistaisin silmäni.

Puoli kymmeneltä täti oli jo äkäinen tömistellessään sisälle huoneeseemme.
”Olen yrittänyt soittaa, mikset vastaa puhelimeen?” Täti ärjyi.
Avasin silmäni varovasti kuumassa huoneessa ja päästin valittavaa ääntä.
”Helvetti soikoon siellä on kohta, ensimmäiset luokat on menossa jo!” Täti karjaisi.
”Mulla kyllä menee, koska mun on pakko meikata, eks tajuu?” Murahdin takaisin.
”Saat selvitä omin nokkinesi kisapaikalle”, täti tokaisi ja lähti.
Irvistin ja aloin kiireesti pukeutumaan. Niin hienoihin kilpailuihin ei yksinkertaisesti voinut mennä ruman näköisenä ja meikkaamatta!

Päätin liftata Stall Falkencreutziin, vaikka ensimmäinen ajatus olikin lähteä hankkimaan jotain juotavaa ja kavereita. Ruotsalaiset puhuivat kummallista ruotsia suomenruotsalaisen korviin, mutta eiköhän niidenkin kanssa olisi juttuun tullut. Aikani käveltyäni peukalo pystyssä, tulin katumapäälle ja vaihdoin suuntaa takaisin hostellille. Ehdin kävellä vain hetken, kun yhtäkkiä takaatuleva auto pysähtyikin kohdalleni ja painoi tööttiä. Käännyin ympäri ja painelin tien toiselle puolelle. Oliko tuo oikeasti Hopiavuoren Eetu?
”Jaaha Alice”, Eetu sanoi nyökäten alaslasketusta ikkunasta. ”On vain komia ilima.”
”Joo. Pääsenkö kyydillä?” Kysyin ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. ”Voin vaikka auttaa sitte teitä tai jotain, en mä tiedä, mutta mulla on oikeesti melkein rakko jalassa ku mulla on nää uudet maiharit. Ihan pakko vaihtaa kengät.”
”M’oomma lähärös käymähän majotuspaikassa, että hyppäähän kyytihin vain!” Eetu tokaisi naureskellen. ”Saat ne uuret kengät hakia omastas, vai vanhatko net hyvät oliki? Aika korkialta nuo nykyset näyttävät kyllä.”
Tuijotin Eetua silmät viiruna. Kaikista maailman ihmisistä törmäisin liftatessani Ruotsissa juuri häneen. Eikä sekään vielä riittänyt, vaan mies alkoi horisemaan jotain säästä, joka ei edes ollut niin älyttömän hyvä.

Kun olimme käyneet pikaisesti hakemassa jotain epäkiinnostavaa Eetun ja sen valkotukkaisen Milanin majoituspaikasta, joka sijaitsi lähellä omaamme, pääsin vaihtamaan kenkäni. Takaisin autoon saapuessani, huomasin, että Milan oli oikeastaan aika söpö. En ollut ollut varma johtuiko söpöys hiuksista vai huumorintajusta. Tunsin oloni erityiseksi ja ihanaksi Milanin kiinnittäessä huomiotaan minuun ja kysellessä mitä minulle kuului, kuka olin ja muuta tärkeää. Minä puolestani sain kuulla Milanin ratsastavan 120cm luokassa VaA luokan lisäksi, jossa Eetukin ratsasti. Täti ratsasti vain VaB:ssä, mutta mitä nyt saattoi olettaakaan.
”Ai mikä se sun hevosen nimi oli?” Kujertelin Milanille ja nojauduin takapenkillä eteenpäin pyöritellen hiuskiehkuraa sormeni ympärillä.
”Biffe, Bifrons siis oikeasti”, Milan kertoi.
”Oi miten söpö nimi!” Huudahdin.
Eetu hieroi korvaansa, mutta Milan hymyili. Milan oli kyllä sitten ihana!

Illalla snäppäilin kavereilleni ja kerroin kuulumisia. Eetu oli sijoittunut parhaiten tutuista eli kymmenenneksi ja olin saanut kuulla, että Jussin oikea nimi oli Forceful. Olin kuvitellut miehen hankkineen uuden ratsun kun kuulin kuuluttajan kuuluttavan hauskasti murtaen ”Eethyy Hophiavuori – Forceful”, mutta ei. Jussihan se siellä. Kenelläkään ei tuntunut kiinnostavan hevoskuulumiset lainkaan, vaikka kuinka kerroin söpöstä säihkysilmästä, Milanista tai Nathanielistä. Snäppiryhmämme oli muutenkin hiljentynyt kammottavalla tavalla. Siinä missä ennen koin ulkopuolisuutta muiden sisäpiirivitsien takia, koin nyt ulkopuolisuutta siksi, ettei kukaan ”kaverini” enää edes puhunut minulle, mikäli en tehnyt itse aloitetta. Kaiken kruunasi se, kun sain kuulla, että parhaat ystäväni olivat perustaneet uuden snäppiryhmän ilman minua. Heitin puhelimen seinään ja karkasin ulos hostellihuoneestamme tädin jäädessä huutamaan perään. Jääkööt, itsepä hylkäsi minut jo aiemmin tänään.

6.4.2020 - Yön pimeinä tunteja

Kuvassa Alicen tädin Minnan rintamamiestalon yläkerta. Alicen huoneessa on vaalea matto, Minnan huoneessa punainen ja kulku työhuoneeseen. Lastenhuoneen kerrossängyssä majoittuvat Minnan tukiperhelapsoset kun Minnan luona ovat.

Otsonmäellä oli piinaavan kummallista. Täti jätti talonsa, jota kutsui Valhallaksi (cmoon kuka nimeää kotinsa niin) ovet lukitsematta öisin ja päivisinkin hujautti vain luudan oven päälle, mikäli poistui kauppaan, kylälle (oikeesti hei??) tai muille asioilleen. Olin yrittänyt selittää varkaista ja muista hulluista, jotka liikkuivat ties missä, mutta täti vain naureskeli ja sanoi minua ”hupsuksi”. Ei Otsonmäki mikään lintukoto ollut, vaikkei täällä kukaan koskaan rötöstellytkään. Eihän? Koronavirus ainakin yletti tunkemaan lonkeronsa tänne metsäänkin. Uusimaa oli suljettu, eikä minulla ollut toivoakaan päästä käymään kotona ja olin joutunut kieltäytymään kaikista koronabileistä, vaikka olin suunnitellut itselleni hienon asun naamasuojuksineen. En tainnut päästä enää koskaan mihinkään bileisiin, sillä täällä landella kukaan ei tehnyt mitään. Ei täällä varmaan olisi ketään nuoriakaan, mikäli mopolla päristeleviä dimexpellejä ei laskettaisi.

Tädin vanha rintamiestalo piti ihmeellisiä ääniä öisin, enkä voinut sietää alakerran jääkylmiä lattioita. Olin varma, että eräänä yönä ulvoi susi ja soitin välittömästi raivoavan puhelun äidilleni. Ne hullut olivat tunkeneet minut johonkin jeeraan, jossa oli susia ja pahimmillaan vielä kummituksiakin. Yläkerrassa oli tulisija, joka oli nykyään minun vastuullani. Tädin mielestä oli hyvä antaa rajoja, rakkautta ja sopivasti vastuuta, jotta minustakin saataisiin kunnon kansalainen. Istuskelin usein iltaisin takan ääressä ja lämmittelin varpaitani samalla snäppäillen ystävilleni tai selaillen tiktokkeja. Kaikki tekivät jotain siistiä jopa karanteenin aikana, mutta tädin talo oli niin ruma, ettei siellä iljennyt kuvata yhtään mitään. Kaikkialla oli vanhoja huonekaluja, joita täti kutsui sielukkaiksi. Missään ei ollut mitään uutta, modernia ja kiiltävää, vaan täti vihreine ajatuksineen kirppishaukkaili pölyisiä huonekaluja ja vastaavia löytöjä.

Snapchat
Marikamm kirjoittaa..
Kuis panee hney!  Kamalaa ku joudut hengaa siel skutsis, koska pääset himaa???

alicepoks-
Ihan vittua ja varpaanväliä tää on, siis kelaa mun huoneessa on joku itämainen matto.
Nää landet ei varmaan ees trokaa mitää, pakko kohta nyysii jostai. Tädilläkää ei oo midist, oon kollannu kaike.
Faija karhuu jotain masseja, jotka oon muka pölliny siltä. Olin taas niin seipäässä, etten muista haha

nellymoi
 SOS Alice!! Ei mee hyvi täälläkää, mulla on ventit loppu ja joudun polttaa karvaperseit ku kaikki hakijat on jossai ja ku Makeeki joku oli vetäny lättyy Steissil.
Onks siel namupaloi liikentees hästääg maajussille morsian hahhha 

Marikamm
SOS

alicepoks-
hahhah, such funnyyyyh häshtäg dadjoke oot
te
ootte molemmat ”:D”

Rintalastassa tuntui tuttua puristusta ja hiippailin kuunvalossa loistavalle parvekkeelle. Sytytin tärisevin käsin toiseksi viimeisen tupakan ja imaisin ahnaasti savua keuhkoihini. Hetken kuluttua helpotti ja lysähdin raidalliselle sohvalle istumaan. Oli niin epäreilua, että Marika ja Nelly saattoivat jatkaa elämäänsä normaalisti, kun minä homehduin ikivanhassa ja rumassa kummitustalossa, joka oli kuulemma sisustettu maalaisromanttisesti. En tuntenut Otsonmäeltä ketään, eikä tätikään vahtinut menemisiäni, sillä eihän täällä voisi mennä yhtään mihinkään. Paitsi tallille, mutta ei sielläkään varmasti olisi muutamaa takkuista Suomenhevosta kummempaa. Täti aikoi kuitenkin viedä minut huomenna katsomaan kaakkiaan, jota voisin kuulema hoitaa. Niin varmaan joo, täti ei muuta tahtonutkaan kun kotiorjan itselleen kun otti minut luokseen asumaan. Sylkäisin kaiteelle ja tumppasin tupakan huolella sylkeeni, jonka jälkeen litistin natsan ja tungin sen lautojen väliin piiloon. Pyyhin kyyneleitä hihaani ja olin onnellinen, ettei kukaan nähnyt minua nyt.