28.03.2020 - Erinomainen kyllästymisenhoitokeino

Olin kyllästynyt. Niin hiton kyllästynyt jokaiseen kaksi- ja nelijalkaiseen otukseen, joita tilallani kuljeskeli. Ei hevosissa ollut mitään vikaa, ne tuotiin minulle valmiiksi satuloituna ja lämmiteltynä, jotta saatoin ratsastaa treenin ja palauttaa hoitajalleen sen jälkeen. Henkilökunnassa puolestaan oli vikaa paljonkin. Jos ne eivät olleet hitaita ja laiskoja, niin ne olivat ujoja tai muutoin vain tiellä. Mielestäni oli kohtuullinen vaatimus saada asiantuntevia tallityöntekijöitä, jotka osaisivat lukea mielenliikkeistäni milloin olisi aika esteratsastukselle ja koska olisi parempi luovuttaa hevonen kouluratsastusspesialistille. Tänäänkin Charlotte oli tuonut minulle täysiverisen, joka oli varustettu kenttäratsastusta varten, vaikka olisin halunnut ratsastaa rataesteitä. Olin lähettänyt tytön huutojen kera takaisin talliin. Mielestäni se oli reilua, sillä isäni, kiivas italialainen, joka oli myös Rossi Racersin omistaja olisi varmasti antanut moisest ammattitaidottomuudesta potkut. Oikeastaan isäni omisti myös tämänkin tilan, mutta isä oli kaukana, joten kaikesta vastasin kuitenkin minä. Äitini, suomalainen pehmo olisi varmaan taputtanut tyttöä päähän ja puntannut selkään ja pitänyt moukalle tunnin lempeästä hevosenkäsittelystä. Sitä kai se yritti suomenhevostensa kanssa tuputtaa kaikille, jotka hänen tallilleen vain eksyivät. Olin vain niin helvetin kyllästynyt kaikkeen.

Täytettyäni 20-vuotta nappasin kimpsuni ja kampsuni, sekä lempihevoseni ja muutin isäni omistamalle tilalle Belgiaan. Britannia sateisen ilmanalansa ja vikuroivien laukkaratsujen kanssa ei jaksanut kiinnostaa minua enää tippaakaan, olin nähnyt sitä puolta ihan tarpeeksi viiden vuoden aikana. Isän äksyilyäkään ei jaksanut kuunnella loputtomiin, joten oli kai kaikkien mielestä parasta kun sain muutettua itseni ja kenttäratsuni pois. Äidin kanssa sukset menivät hivenen ristiin jo ennen kuin muutin Britteihin. Nainen oli auttamatta liian vanha ja liian lempeä pärjätäkseen jossain muualla kuin kilttien, hitaiden ja järjettömän itsepäisten suomijunttiensa kanssa. Olihan hän saanut minutkin vasta nelikymppisenä ja isäni oli ollut silloin vielä äitiäkin vanhempi. En suoranaisesti ymmärtänyt, miten he kaksi olivat koskaan voineet päätyä yhteen, tai oikeammin edes samaan sänkyyn, mutta tässä minä kuitenkin olin. Ilmeisesti asiaan oli liittynyt viinaa ja jotkut hevosiin liittyvät bileet. En osannut kaivata perinteistä ydinperhettä, sillä eihän minulla koskaan moista ollut ollutkaan. Olin viettänyt loma-ajat hulppeasti elellen miljoonakartanossa Briteissä ja muutoin asunut äitini kanssa hyvin vaatimattoman tavallisesti Suomessa. Toki isä oli maksanut elämisestäni avokätisesti, mutta äiti oli säästänyt kaikki rahat suoraan minulle.

Kyllästymiseni seurauksena olin päätynyt jonnekin, jossa oli aivan jumalattoman kylmä. Olin jossain hyvin kaukana Siperian takamailla ja hytisin turkissani. Olin vuoroin varma siitä, että minut oli kidnapattu jonnekin hyvin kauas kotoa ja vuoroin mietin, että tässähän oli ainekset elämäni suurimpaan seikkailuun. Täällä oli ainoastaan lunta, lunta ja vielä kerran silmiinkantamattomiin saakka lunta. Matkan aikana olin torkkunut useampaan otteeseen, mutta loputon taival ei ottanut loppuakseen, vaikka olimme lähteneet kotoa jo päiväkausia sitten. Ehdin pohdiskella olinkohan kuitenkaan niin kyllästynyt, että tällainen matka olisi tarkoituksenmukainen. Kohautin olkiani ja huokailin. Olin lähtenyt alunperin purkamaan tylsistymistäni etsimällä itselleni jotain uutta. Yritin opetella soittamaan viulua ja yritin kokeilla jopa kouluratsastusta, mutta hylkäsin kuolleenasyntyneet ideat välittömästi. Lopulta laukkaratsastuspiireistä tuttu ystäväni Venäjältä vihjaisi jotain Vecnolaisista ja kehoitti etsimään uutta suuntaa Akhaltekin selässä. Alunperin siittola oli sijainnut Moskovassa, mutta jostain kumman syystä se oli siirretty tänne jumalan selän taakse. Olisikohan kyse ollut kyllästymisestä sielläkin. Hymähdin mielessäni ja suljin silmäni.

Saavuttuamme perille ja muutaman muodollisuuden ja lämmittävän vodkaryypyn jälkeen minulle esiteltiin Geýzer. Tamma oli kääntynyt viisivuotiaaksi ja ulkonäöllisesti oikea värikarkki mustanvoikon karvapeitteensä kanssa. Se oli sieväliikkeinen, mutta otti auttamattoman herkästi nokkiinsa taluttajansa pyynnöt, mikäli tämä pyysi tamman mielestä liian kovin ottein. Se tanssahteli sieraimet suurina ja puhahteli pakkasilmaa ulos niskojaan nakellen. Hienohan se kieltämättä oli, mutta minun täytyisi nähdä miten se liikkuisi. Samalla mietin mielessäni, miksi moinen hieno otus oli jäänyt kasvattajalleen näin vanhaksi asti. Tilalla ei vaikuttanut olevan taloudellisia huolia, eikä muutoinkaan ongelmaa pitää tammaa itse. Ehkäpä syynä oli hiljainen myynti, josta sain itsekin kuulla vain verkostojeni kautta. Tamma liikkui sirosti kuin balleriina ja tipsutteli eteenpäin. Voimaahan se tarvisi rutkasti, jotta sen kanssa kenttäradalle päätyisi, pohdiskelin. Geýzer jatkoi sipsuttelevaa laukkaansa, joka tuntui pyörivän enemmän ylös kuin eteen, kunnes se räjähti eteenpäin kohti estettä ja liiteli höyhenenkevyesti sen yli nakkoen niskojaan suuressa laukassa. Olin varma, että otsaryppyni paistoivat Belgiaan saakka. Olin elänyt koko elämäni hevosten seurassa, mutta silti tamman pääsi yllättämään. Mikä hiomaton timantti minulla pian olisikin käsissäni, pohdin, enkä ollut enää lainkaan kyllästynyt.