21.05.2020 - Tyyne, Nathaniel ja kullanhohtoinen kiistakapula

Julkaistu alunperin Ruunaan Maljan 2. osakilpailun tuotostekstinä.

Tyyne katseli kaukaa poikansa pitkänhuiskeaa selkää ja loivasti kihartuvia tummia hiuksia. Haikeus valtasi naisen mielen ja hänen teki mieli halata tätä ja painaa harmaantuvat hiuksensa vasten pojan olkapäätä. Tyyne ei kuitenkaan tehnyt niin. Niilo, tai Nathanieliksi kai häntä täytyisi kutsua nykyään, oli harmillisen etäinen, vaikka hän oli äitinä yrittänyt kaikkensa. Etääntymisestä huolimatta osa Nathanielin postista saapui edelleen Paloniemeen, esimerkiksi kirje Zenistä saakka Masquerade juhliin.

Kun Nathaniel kääntyi ympäri maneesin laidalla, Tyyne huomasi, että pojan nenä oli samalla tavalla nyrpällään kun pienenäkin. Silloin viattomana ja ihastuttavana pellavapäänä ennen kun hänen hiuksensa tummuivat ja se italialainen typerys iskosti liian kovia arvoja poika-rukan päähän. Pitikin valita mokoma keikari lapselle isäksi, vaikka eihän Tyyne oikeastaan ollut valinnut. Viini, juhliminen ja kohtalo pojan oli laittanut aluilleen. Tyynen ei pitänyt hankkia lapsia lainkaan, hän oli aivan liian kiireinen hevostilansa kanssa.

Tyyne talutti Geyzeriä kohti pyöröaitausta ja pohti poikansa käytöstä. Nathaniel oli ollut tavanomaistakin riehakkaampi palattuaan monen mutkan kautta Markarydistä. Hevoset mies kyllä oli tuonut Paloniemeen suoraan Ruotsista, mutta poika itse oli huidellut teillä tietymättömillä. Kyllähän Tyyne poikansa hevoset hoitaisi, erityisesti sen kullanhohtoisen, mutta tilanne silti kismitti. Miksei Nathanielista voinut tulla samanlainen kuin muutkin pojat? Sellainen, joka kantoi vastuunsa ja auttoi äitiään.

Nathaniel ei osannut arvostaa lainkaan Geyzieriä, vaikka tamma oli saanut tunnustustakin Hanami Weekillä. Tyynen hevosista ketään ei oltu koskaan palkittu parhaana 5-vuotiaana estehevosena. Ei sillä, että naisen hevoset ylipäätäänkään suuremmin menestyisivät. Nathaniel moitti äitiään liian lempeäksi, vaikka Tyyne tiesi, että porkkanalla saisi paljon enemmän kuin kepillä. Nytkin tamma kulki aitauksessa Tyyneä ympäri suurella ympyrällä, häntä kauniisti liehuen kuin musta lippu.

Tyyneä lähestulkoon vihastutti tamman totellessa säyseästi häntä. Ärsytti, ettei Nathaniel ollut kuunnellut häntä lainkaan Geyzerin kanssa toimimisen suhteen. Nathaniel riiteli tamman kanssa jatkuvasti milloin mistäkin. Heistä kumpikaan ei kunnioittanut toista pätkääkään, eikä Nathanielin voima, raivostuminen ja kiukuttelu toiminut itseään arvostavan Akhalteken kanssa. Silti kaksikko napsi erinomaisia sijoituksia niin Ruotsista kuin Suomesta.

Geyzer saapui Tyynen luo naisen hienovaraisesta pyynnöstä. Tyyne silitti sitä otsasta ja toivoi hivenen epäreilusti, että Nathaniel epäonnistuisi tamman kanssa Ruunaan Maljan toisessa osakilpailussa. Ehkä poika lopulta kuuntelisi häntä nolattuaan itsensä tarpeeksi pahasti. Jos ei, kyllä Siperia opettaisi jopa Nathanieliakin. Elämä kun ei valitettavasti voinut olla yhtä Masquerade-juhlaa.

Hanami Week - Alicen loppuviikko

Tiistai
Jos maanantai oli ollut kamala, tiistai se vasta kamala olikin. Heräsin suureksi yllätyksekseni hostellihuoneestamme ämpäri sänkyni vierellä. Se oli Mintun keltainen ämpäri ja se tuoksui oksennukselta, vaikka olikin tyhjä. Hämärät muistikuvat edellisillasta ja jostain paikallisen juopon hakemasta viinapullosta palailivat pätkittäin. Painoin pääni takaisin tyynyyn hetkeksi, kunnes oksensin jälleen. Unen läpi tunsin jonkun viileän käden silittävän hiuksiani.

Yhden aikaan päivällä täti herätteli minua varovaisesti. Hän ei katsonut minuun lainkaan vihaisesti, säälivään ilmeeseen sekoittui pettymystä. Katsoin tätiä uhmakkaasti takaisin silmät viiruina osittain siksi, ettei täti luulisi minun antautuvan taistelutta, mutta osittain siksi, että verhojen välistä kurkisteleva auringonvalo sattui päähäni kamalasti.

"Ota buranaa", täti sanoi ja istahti sängynlaidalle.
Otin tarjotun buranan ja vesilasin vastaan sanomatta mitään. Tiesin, että täti ei enää antaisi minun asua luonaan ja joutuisin johonkin nuorisokotiin tai sellaiseen, miksiköhän niitä edes sanottiin.
"Olen se minäkin joskus ollu nuori, mutta en kuitenkaan ihan nuin nuori", täti huokaisi. "Pistit minut eilen etsimään itseäsi melkoisen kauan."

Jatkoin seinän tuijottamista koko loppupäivän vastaamatta tädille mitään.

Keskiviikko
"Lährehän tallille moikkaamaan Minttua?" Täti enemmän kysyi kuin pyysi. "Se kaipailee sua."
Pukeuduin sanomatta mitään ja vedin lippiksen syvälle päähäni. Täti oli ollut pahaenteisen ystävällinen, emmekä olleet puhuneet edelleenkään mitään maanantai-illan karkaamisestani.

Kävin hoitamassa Mintun tädin pysytellessä näköetäisyydellä ja ratsastin sen pikaisesti nurmikentällä. Fiilis oli ihan paska ja teki mieli kiljua, mutta en kehdannut säikytellä Minttua. Minttu säikkyi kovaa tuulta, eikä omakaan olo ollut se aurinkoisin.

Torstai
Aamu valkeni aurinkoisena ja loppuviikolle oli luvattu lämmintä säätä. Päätin pukeutua neonvihreään reikätoppiin ja lyhyisiin mustiin shortseihin, jotka jättivät vasemman jalkani "we are all mad here"- tatuoinnin näkyviin. Tänään tuntui loistavalta, ehkä täti ei ottaisikaan reissuani puheeksi lainkaan.

Mintun hoitamisen jälkeen menimme katsomoon katselemaan 150cm luokan, jossa Nathaniel sijoittui sekä neljänneksi, että kuudenneksi. Onnekas paskiainen, se sai aina kaiken mitä rahalla saattoi ostaa, eikä sen elämä ikinä muutenkaan vaikuttanut tippaakaan epäonnistuneelta. Vitutti jälleen.

Illalla täti istahti jälleen sänkyni laidalle.
"Alice", täti aloitti. "Minä en oo vihanen, mutta sinä et voi tuollain karata. Minä haluan sinun parasta ja rakastan sinua, vaikka ei se sinun mielessä välttämättä niin näyttäydy. En millään haluais luopua sinusta ku hyvinhän meillä mennöö ku vain molemmat yritämmä."
Mulkaisin tätiä alta kulmieni ja purskahdin itkuun. Täti veti minut syliinsä ja itkin hänen sylissään kuin pieni lapsi. Onneksi kukaan muu ei nähnyt minua nyt.

Perjantai
Yö meni päin persettä. Oli aivan tuskaisen kuuma ja lakana tarttui ihoon kiinni. Aamulla heräsimme jo kuuden aikaan ja lähdimme ruokkimaan Mintun. Tamman syötyä täti vei sen kävelylle ja jäin itse siivoamaan tamman karsinaa. Hiukset liimaantuivat pitkin päätäni ja olo oli epämukava.

Mintun ja tädin palattua kävimme Jussin ja Biffen karsinoilla, joiden läheisyydestä Eetu ja Milankin löytyivät. Flirttailin häpeilemättä Milanille tädin jutellessa Eetun kanssa päivän säästä, josta todella oli tulossa tuskaisen kuuma.

"Starttaatko sä tänään?" Kysyin ja muikistelin sinisiä huuliani.
"Satakolmekymppisessä ja VaA:ssa", Milan kertoi.
"Siistii, te varmaan sijoitutte tosi hyvin! Mä ainakin uskon teihin", sanoin ja laskin hetkeksi käteni Milanin kädelle.
"Kiva juttu, että joku kuitenkin", Milan sanoi virnistäen. "Tää kuumuus varmasti vaatii veronsa kaikilta."

Hymyilin rumasti, käännyin ja kävelin pois. Kuinkahan montaa sammakkoa piti käpälöidä ennen kuin löytyisi prinssi. Milankin jaaritteli säästä, eikä kehunut minua söpöksi. Mitä haaskausta oli ollut flirttailla hänelle monta päivää!

Lauantai
Myrskysi ja hevosten hoitaminen oli välttämätön paha. Auttelin Sannia ja Trevoria heidän hevostensa kanssa ja pyörin hetkellisesti myös Nathanielin hevosten läheisyydessä. Nathanielin hevosille oli varattu tosi monta karsinaa ja yritinkin pikaisesti laskea montako niitä oli.

"Anna sen olla rauhassa, ettei se hermostu", Nathanielin hevosenhoitaja Gemma kiirehti sanomaan englanniksi.
"Etkö sä mua muka muista?" Kysyin nauraen ja jatkoin Geýzerin katselua.
"Muistan mä, mutta se on vähän tuulellakäyvä", Gemma kiirehti sanomaan. "Ja Nathaniel on mitä on."
"No vittu jaa", sanoin suomeksi ja jatkoin matkaa.
Gemma varmasti ymmärsi äänensävystäni mitä tarkoitin.

Sunnuntai
Oli ihana pukeutua parhaimpiinsa ja keskittyä seuraamaan viikon viimeisiä kilpailuja. Kenttäratsastusluokan esteet näyttivät houkuttelevilta ja olisin niin mielelläni päässyt itsekin ylittämään niitä. Nathanielilla ei mennyt kovinkaan hyvin, vaikka mies olikin kenttäratsastaja. Se varmasti suuttuisi kovasti, mutta höykyttäkööt Gemmaa oikein kunnolla nyt kun se oli sen ansainnut.

"Siis näiksä Reita ja Pond oikeesti voitti tän luokan!" Huudahdin vieressäni istuvalle tädilleni.
"Näinpä tuo näky tekevän. Näen minä saman kuin sinäkin", täti totesi hymyillen.
"Kunniaa ja gloriaa meille vaan!" Sanoin ylpeänä virnuillen, vaikka eiväthän Reitan ansiot liittyneet pätkääkään minuun, eivätkä oikeastaan edes Hopiavuoreen ihan älyttömästi.

Esteratsastuksen pääluokan tuloksia jännitin niin, että meinasin oksentaa.
"Hengitä nyt välillä", paikalle saapunut Milan virnuili.
"Mutta jos se nyt tiputtaa puomin", pihisin katsoessani Nathanielin ja Poseidonin kiitämistä uusintaradalla.
Ei tiputtanut puomia eikä mitään muutakaan. Nathanielin voitonriemua ei voinut olla näkemättä miehen voittaessa koko luokan.

Kouluratsastuksen pääluokan jälkeen tuntui siltä niin kuin olisin revennyt liitoksistani onnesta Nathanielin puolesta. Nathanielin harmaantunut papparaishevonen voitti pääluokan ja hevosen ratsastaja Eva näytti säteilevän. Tunsin ylpeyttä voidessani sanoa, että olin keväällä hoitanut molempia hevosia ollessani Rossi Eventersissä.

Kunniakierroksien ja muiden palkintojenjakojen jälkeen näin kun screenillä kuvattiin voittajien ilakointia. Nathaniel roiskutteli jotain kuohujuomaa ihmisten päälle ja nauroin tädin kauhistuneelle ilmeelle. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun näin Nathanielin kaappaamassa Evan syleilyynsä. Ihan kuin siinäkään ei olisi ollut vielä tarpeeksi, mies suuteli sitä typerää kotkaa.

Hanami Week - viikonloppu

Lauantai

Lauantaina väsymys painoi niin minua kuin hevosiakin. Eilisen hellepäivä oli vaatinut veronsa ja minulla oli ratsastettavana tahmeita ja väsyneitä hevosia, joiden kulku oli jokseenkin halutota. Ukkosta saattoi tietysti syyttää osittain, mutta kokonaisuudessaan päivä oli perseestä myrskypuuskineen. Omaa päätä särki myös ja olin varma, että eilisiltaiset jellyshotit olivat muuttaneet aivonikin pelkäksi jellohyytelöksi, siltä ainakin tuntui. Ensimmäisessä luokassa meinasin oksentaa Geyzerin päälle, eikä koko päivänä mistään meinannut tulla mitään. Päivän yllättäjä oli Iitu, joka oli ainoa sijoittunut koko päivänä.

120cm: 21. Geyzer, 130cm: 11. Geyzer ja 19. Nemesis, 140cm: 7. Ibiza, 23. Poseidon, 31. Pentimento.

Sunnuntai

Sunnuntaina oli inhimillisempi sää, vain kaksikymmentä lämmintä, sopivasti puolipilvistä ja aamuisen sateen jäljiltä ihanan raikasta. Taivaanrannassa näkyi sateenkaari ja elämä hymyili muutoinkin kun eilisilta oli jäänyt vain muutamaan drinkkiin.

Mother's Day Special oli erikoinen kenttäluokka, jossa Salman Bonnie menestyi hienosti viidenneksi. Ratsukko oli pitänyt yhtä niin kauan, ettei heidän sijoittumisensa ollut mikään yllätys. Omat sijani olivat 9. Poseidonin kanssa, 10. Iitun kanssa ja 13. Pentimenton kanssa. Lievästi sanottuna ärsytti kenttäratsastuksen ollessa päälajini, mutta jos hevoset eivät toimineet, ei mikään toiminut. Tyhjä siitä oli ratsastajaa syyttää, vaikka äiti muuta väittikin.

150cm luokan jälkeen oli aika soittaa äidilleni.
"Hei äiti", aloitin poikkeuksellisen ystävällisesti. "Hyvää äitienpäivää ja Kille oli viides sataviiskymppisessä."
"Voi hienoa Niilo, minä sainkin sinun kukkalähetyksesi, voi kuinka herttainen poika minulla onkaan!" Äiti kiitteli ja kuulin, että se meinasi alkaa vetistellä.
"Tietysti sitä nyt äitienpäivänä", sanoin rakastavasti, vaikka todellisuudessa kukat oli tietysti lähettänyt Ofelia. "Nemo oli väsynyt ja vasta 18. Mitäs sinne kuuluu?"
"Ihanaa nyt kun näin muistit, voi muru sinua!" Äiti sanoi ihastuksissaan. "Olen aina tiennyt, että olet hyvä poika!"
"Ainahan minä sinulle lähetän kukkia merkkipäivänä", valehtelin sujuvasti.
Ihan kuin minä muka oikeasti jotain äitienpäiviä muistaisin.

Kävelin pääluokan rataa lievästi hermostuneena. 160cm estekorkeus oli suuri jopa minullekin, sillä minulla ei ollut Poseidonin lisäksi muita hevosia, jotka sitä korkeutta hyppäsivät kilpailuissa. Ei sillä korkeudella mitään väliä pitäisi olla, mutta oli sillä kuitenkin. Peitin hermostukseni äksyilemällä muille, mutta vain kameroiden ulottumattomissa.

Poseidon oli jälleen kuin sähköjänis ennen luokan alkua. Sain pidätellä sitä kaikin tavoin italialaisen Matteo Locatellin ratsastaessa radan kymmenellä virhepisteellä. Oman vuoroni tullessa nyökkäsin tuomareille kohottaen raippaani ja jatkoin epätoivoisesti Pentimenton pidättelyä. Ori olisi tahtonut kaahottaa radan läpi täysillä. Olin matkustajana koko radan, mutta kuin ihmeen kaupalla puomit pysyivät paikallaan. Uusintaradalla ori jatkoi kuskaamistani ja loppu oli enää ajasta kiinni.

Kunniakierroksella esittelin hohtavan valkoista hammasrivistöäni hymyillen parasta jenkkihymyäni ja pidellen ohjia vain yhdessä kädessä. Poseidonin mustissa suitsissa lepatti sinikeltainen voittoruusuke. Lehtikuvista tulisi erinomaisia.

Jos juhlahumu oli alkanut jo Poseidonin voittaessa pääluokan, repesi riemu täysin myös Evan ja Kostin voittaessa kouluratsastuksen pääluokan ja saaden yli 80% Grand Prix luokassa. Tiesin olevani paras, mutta tieto siitä, että minun hevoseni oli paras esteillä, kouluratsastuksessa ja vielä viisivuotiaiden estehevosten arvostelussakin sai minut suihkuttamaan shampanjaa kuin formulakisoissa. Luuserit saivat hyvin kastua ja muutaman satasen pesulalaskut eivät tuntuisi missään. Likistin Evan kainalooni ja suutelin häntä.

Tausta c. Lynn

Hanami Week - Keskiviikko

Keskiviikko

Heräsin yöllä tuulen ulvontaan kaksi kertaa. Minkälaisia hökkelinrakentajia nämä typerät ruotsalaiset oikein olivat. Eivät osanneet rakentaa edes kunnollisia hotelleja. Tilasin aamulla erittäin tyytymättömänä aamupalan huonepalvelulta ja jouduin odottamaan sitä aivan liian kauan. Läksytin homssuisen hotellityöntekijän ja aloin tyytymättömänä syömään. Miksi kaikki palkolliset olivat aina idiootteja? Haukkasin tyytymättömänä croissanttia ja olin tyytymätön kirsikkahillon makuun.

Marssin tallialueelle karsinoidemme luo ja hymyilin sisäisesti tallityöntekijöideni sämähtäessä takaisin hommiin nähdessään minut. Mokomat laiskurit kuvittelivat minun maksavan heille istuskelusta. Katsoin lähintä tuttua naamaa pistävästi ja huokailin syvään kun hän ei ymmärtänyt heti kertoa miten kaikki oli aamusta mennyt.
"Kaikki loistavasti, herra Rossi", Dan, yksi pitkäaikaisimmista työntekijöistäni kiirehti kertomaan. "Ei mitään mistä teidän olisi syytä tietää tai olla huolissaan. Hevoset ovat valmiita ensimmäiseen luokkaan ja voidaan lämmitellä teille valmiiksi."

Tyydyin nyökkäämään. En minä kaikkia olisi ehtinyt ratsastaakaan itse ennen luokan alkua, sillä erityisesti päivän ensimmäinen luokka olisi äärettömän kiireinen. Starttasin luokan puolivälissä kolmella hevosella niin, että välissä oli aina ainoastaan yksi ratsukko. Luokka järjestettiin tasolla 140cm, jonka ei pitänyt olla teknisesti haastava, joten päätin kävellä radan vain pikaisesti läpi.

"Seuraavaksi Nathaniel Rossi - Pentimento, Flynn Daley - Castlelyons Spiteful Sparrow valmistautuu", kuuluttaja kuulutti.
Starttasimme Nemon kanssa radan, josta ei jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville. Ori säikkyi kovaa tuulta hivenen turhan paljon ja nappasi takasillaan luokan kolmannen esteen alas säikähtäessään katsomossa lepattavaa takkia. Ei moisesta jänishoususta olisi hevoseksi, tuumin pettyneenä ja pamautin luokan jälkeen orin ohjat Nicolelle.

Välittömästi kun sain Nemon pois käsistäni, loikkasin Iitun selkään. Flynn Daley ratsasti aikalailla kuten minäkin Nemon kanssa, pohdiskelin valmistautuessani trakehnertammalla omaan suoritukseemme. Daleyn hevonen nappasi myös neljä virhepistettä ja nyökkäsin heille ennen kuin aloitin oman suoritukseni. Iitu selvisi Nemon tiputtaman esteen, mutta tiputti viidennen esteen. Ärsytti ratsastaa epäkelvoilla hevosilla. Onnetonta tunarointia helpolla radalla, huokailin ratsastaessani Iitun pois radalta.

Luokan viimeisenä minulla olisi Nemesis, jolla ratsastin usein mielelläni, mutta tänään tamma tuntui tahmealta. Se ei liikkunut kunnolla eteen, eikä se oikein ymmärtänyt hidastaa ohjista vetämälläkään. Jos olin ollut raivoissani Nemolle sen petettyä luottamukseni, turhautunut Iitun jälkeen, niin Nemesiksestä olin tekemässä koiranruokaa. Tamma nolasi minut täysin kahdellatoista virhepisteellä.

Siinä missä 140cm luokka oli ollut täydellinen pohjanoteeraus, oli 150cm luokka Nemon kanssa yhtä juhlaa. Ori nappasi puhtaan nollaradan ja jäi uusinnassakin vain hippusen ensimmäisen ratsukon ajasta. Olisi pitänyt kääntää se tiukemmin esteiden välillä, mutta ensimmäisen luokan tappio kirveli mieltäni ja päätin ottaa varman päälle. Poseidonin kanssa jäimme sijalle 12. neljän virhepisteen takia. Turhapa näitä oli murehtia, pohdiskelin ratsastaessani Poseidonilla päivän viimeisessä luokassa yhdeksänneksi. Tarvitsisin kipeästi hevosia, jotka oikeasti menestyisivät nysväämisen sijaan.

Kouluratsastustuloksetkaan eivät mieltä ylentäneet, Eva oli Costellolla vasta yhdeksäs. Nainen kehui papparaishevosta vuolaasti, vaikka typerä sipsuttaminen aitojen sisällä oli yksinkertaisesti vain tappavan tylsää. Jos Eva ei olisi ollut niin äärettömän hyvännäköinen, ei Kostia olisi otettu mukaan laisinkaan. Kouluratsastus oli perseestä.

05.05.2020 - Alicella loppuu järki

Maanantai aamu oli armoton herätyksineen. Vilkaisin puhelimen näyttöä, kello oli vasta puoli seitsemän ja olin yksin hostellihuoneessamme. Täti oli kuin ihmeen kaupalla jättänyt minut nukkumaan aamulla, kun hän meni hoitamaan ja ilmeisesti myös juoksuttamaan Mintun. Hiippailin villasukat jalassa tupakille ja palasin takaisin. Haukottelin ja menin makoilemaan sänkyyn vielä ihan pieneksi hetkeksi. Se ei varmasti haittaisi ketään jos hetkeksi ummistaisin silmäni.

Puoli kymmeneltä täti oli jo äkäinen tömistellessään sisälle huoneeseemme.
”Olen yrittänyt soittaa, mikset vastaa puhelimeen?” Täti ärjyi.
Avasin silmäni varovasti kuumassa huoneessa ja päästin valittavaa ääntä.
”Helvetti soikoon siellä on kohta, ensimmäiset luokat on menossa jo!” Täti karjaisi.
”Mulla kyllä menee, koska mun on pakko meikata, eks tajuu?” Murahdin takaisin.
”Saat selvitä omin nokkinesi kisapaikalle”, täti tokaisi ja lähti.
Irvistin ja aloin kiireesti pukeutumaan. Niin hienoihin kilpailuihin ei yksinkertaisesti voinut mennä ruman näköisenä ja meikkaamatta!

Päätin liftata Stall Falkencreutziin, vaikka ensimmäinen ajatus olikin lähteä hankkimaan jotain juotavaa ja kavereita. Ruotsalaiset puhuivat kummallista ruotsia suomenruotsalaisen korviin, mutta eiköhän niidenkin kanssa olisi juttuun tullut. Aikani käveltyäni peukalo pystyssä, tulin katumapäälle ja vaihdoin suuntaa takaisin hostellille. Ehdin kävellä vain hetken, kun yhtäkkiä takaatuleva auto pysähtyikin kohdalleni ja painoi tööttiä. Käännyin ympäri ja painelin tien toiselle puolelle. Oliko tuo oikeasti Hopiavuoren Eetu?
”Jaaha Alice”, Eetu sanoi nyökäten alaslasketusta ikkunasta. ”On vain komia ilima.”
”Joo. Pääsenkö kyydillä?” Kysyin ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. ”Voin vaikka auttaa sitte teitä tai jotain, en mä tiedä, mutta mulla on oikeesti melkein rakko jalassa ku mulla on nää uudet maiharit. Ihan pakko vaihtaa kengät.”
”M’oomma lähärös käymähän majotuspaikassa, että hyppäähän kyytihin vain!” Eetu tokaisi naureskellen. ”Saat ne uuret kengät hakia omastas, vai vanhatko net hyvät oliki? Aika korkialta nuo nykyset näyttävät kyllä.”
Tuijotin Eetua silmät viiruna. Kaikista maailman ihmisistä törmäisin liftatessani Ruotsissa juuri häneen. Eikä sekään vielä riittänyt, vaan mies alkoi horisemaan jotain säästä, joka ei edes ollut niin älyttömän hyvä.

Kun olimme käyneet pikaisesti hakemassa jotain epäkiinnostavaa Eetun ja sen valkotukkaisen Milanin majoituspaikasta, joka sijaitsi lähellä omaamme, pääsin vaihtamaan kenkäni. Takaisin autoon saapuessani, huomasin, että Milan oli oikeastaan aika söpö. En ollut ollut varma johtuiko söpöys hiuksista vai huumorintajusta. Tunsin oloni erityiseksi ja ihanaksi Milanin kiinnittäessä huomiotaan minuun ja kysellessä mitä minulle kuului, kuka olin ja muuta tärkeää. Minä puolestani sain kuulla Milanin ratsastavan 120cm luokassa VaA luokan lisäksi, jossa Eetukin ratsasti. Täti ratsasti vain VaB:ssä, mutta mitä nyt saattoi olettaakaan.
”Ai mikä se sun hevosen nimi oli?” Kujertelin Milanille ja nojauduin takapenkillä eteenpäin pyöritellen hiuskiehkuraa sormeni ympärillä.
”Biffe, Bifrons siis oikeasti”, Milan kertoi.
”Oi miten söpö nimi!” Huudahdin.
Eetu hieroi korvaansa, mutta Milan hymyili. Milan oli kyllä sitten ihana!

Illalla snäppäilin kavereilleni ja kerroin kuulumisia. Eetu oli sijoittunut parhaiten tutuista eli kymmenenneksi ja olin saanut kuulla, että Jussin oikea nimi oli Forceful. Olin kuvitellut miehen hankkineen uuden ratsun kun kuulin kuuluttajan kuuluttavan hauskasti murtaen ”Eethyy Hophiavuori – Forceful”, mutta ei. Jussihan se siellä. Kenelläkään ei tuntunut kiinnostavan hevoskuulumiset lainkaan, vaikka kuinka kerroin söpöstä säihkysilmästä, Milanista tai Nathanielistä. Snäppiryhmämme oli muutenkin hiljentynyt kammottavalla tavalla. Siinä missä ennen koin ulkopuolisuutta muiden sisäpiirivitsien takia, koin nyt ulkopuolisuutta siksi, ettei kukaan ”kaverini” enää edes puhunut minulle, mikäli en tehnyt itse aloitetta. Kaiken kruunasi se, kun sain kuulla, että parhaat ystäväni olivat perustaneet uuden snäppiryhmän ilman minua. Heitin puhelimen seinään ja karkasin ulos hostellihuoneestamme tädin jäädessä huutamaan perään. Jääkööt, itsepä hylkäsi minut jo aiemmin tänään.

04.05.2020 - Hannaby Hanami Week - Pää pehmenee

 Hanami Week - Maanantai

Markarydissä oli kova kuhina ihimsten vilistäessä ympäriinsä kuin muurahaiset. Katselin kuhinaa shampanjanväristen raybanieni takaa hivenen huvittuneesti hymyillen. Jo ensimmäisessä 100cm luokassa näkyi jännittyneitä kasvoja ja keulivia hevosia, vaikkei paikalla vielä ollut edes katsojia siinä määrin, mitä voisi olettaa. Ihmiset hermoilivat kauheasti hevostensa takia ja inhimillistivät niitä liikaa. Hevoset olivat harrastusvälineitä, ei niitä tarvinut ymmärtää lainkaan sen suuremmin, sitä varten oli hoitajat. Sitä paitsi, kukapa sitä pikkuluokkiin viitsisi vaivautuakaan ajattelin ja huitaisin viskin alas. Se poltteli kurkussa mukavasti ja sai olon lämpenemään juuri sopivasti ennen päivän kolmatta luokkaa, jossa starttaisin Geyzirin kanssa.

Olimme viimeisten joukossa starttaamassa ja juuri kun pääsimme aloittamaan radan, järjetön sadekuuro rysähti niskaan. Takki päästi niskasta vedet sisälle ja olo oli välittömästi surkea ja kurja sateen piiskatessa silmiä. Olin varma siitä, että Geyzir vetäisi kilarit, säikähtäisi ja ties mitä, sillä kun oli tavallsiestikin tapana olla typerä. Olin valmiina pyöräyttämään tamman tiukalle voltille jos se alkaisi perseilemään ja paiskaamaan sen ohjat portilla odottavalle Gemmalle. 

Yllätyksekseni mitään ei tapahtunut. Tamma jatkoi eteenpäin välittämättä säästä lainkaan. Yritin ohjata sen suunnilleen oikealle esteelle ja roikkua kyydissä, sillä rankkasateen vuoksi näin esteen noin askelta ennen ponnistusta. Yksi puomi kolahti alas, mutta poikkeuksellisesti suostuin myöntämään sen omaksi virheekseni. En todellakaan nähnyt minne menin ja jätin tamman täysin yksin. Se epäröi, mutta hyppäsi kuitenkin ylös. Takaset kolahtivat puomiin, joka tipahti kannattimiltaan. 

Suorituksen jälkeen taputin tamman kaulaa ja annoin ohjaa. Tamma käveli pää pystyssä Gemman luo, joka heitti tamman selkään ja jalkojeni päälle loimen ja lähdimme kävelemään kohti jaba-aluetta. Myöhemmin luin tuloksista, että Geyzir sijoittui 18., mutta oli kuitenkin nopein neljän virhepisteen hevosista. Ei kai se nyt loppupeleissä ollut niin kammottavan huonosti. Ravistelin moisen pehmoilun mielestäni ja kuivasin hiuksiani pyyhkeeseen. Pääni oli varmaan pehmentymässä.

Muut Nathanielin hevoset sijoittuivat; Geyzer VaB 30/39 ja VaA luokassa startanneet Pentimento xx 21/29 ja Poseidon 29/29.

17.04.2020 Virvatulen ponitila Nuorten hevosten luokka, Helppo B

Virvatulen ponitila Nuorten hevosten luokka, Helppo B

Olimme käyneet pienissä este- ja kouluratsastuskilpailuissa, joista useimmat olivat menneet tyystin penkin alle. Äidin mielestä kuitenkin oli tärkeää saada rutiinia ja rakkautta, joten kerrankin minä kuuntelin häntä ja kuljimme pikkukilpailuissa. Onneksi olimme Suomessa, ei täällä takapajuisessa paikassa varmaan kukaan edes tuntenut ketään. Tietysti keräsin muutamia katseita, mutta muutoin sain olla rauhassa. Starttasimme Virvatulen ponitilalla Helpossa Beessä, nuortenluokassa. Tuomari vaikutti hivenen säälivältä, mutta antoi silti yllättävän hyvää palautetta temppuilevasta Geyziristä.

"Nathanielin ja hänen tammansa Geýzer VEC yhteistyö oli lämmittelyssä ollut ihan okei. Tamma tuntui olevan vähän vaativaluontoinen, mutta ratsastaja sai pidettyä sen hyvin avuilla. Kävin antamassa heille muutamia pieniä vinkkejä. Neuvoin esimerkiksi keskittämään tamman huomion täysillä tekemiseen - esimerkiksi tekemällä suorastakin mielenkiintoisen ratsastamalla koko ajan. Radalla kaikki sujui hyvin, vaikka ratsukko ei yltänytkään kärkisijoille." (Kommentin kirjoittanut Bella)

Lopullinen sijoituksemme oli 7/13 eli eihän se nyt niin hyvin mennyt, vaikka prosentteja tulikin 66,429 %. Minä en todellakaan ollut mikään kouluratsastaja, vaikka olinkin ilmoittanut itse ratsastavani Hanami Weekillä Geyzerin nuorten esittelyssä. Siksi kai minä nytkin starttasin epätoivoisesti kuin ensimmäisen ponin saanut kuusivuotias.

12.04.2020 Ruunaan Maljan 1. osakilpailu

Ruunaan Maljan 1. osakilpailu

Skeptisyydestäni huolimatta meillä sujui nykyään paremmin Geyzirin kanssa. Ei tamma edelleenkään minusta pitänyt, mutta nykyään hyväksyimme toisemme edes hieman paremmin ja usein varustin sen itse. Tai ainakin satunnaisesti. Ruunaankoskelle Geyzir saapui äidin ja Aten kyydillä Paloniemen trailerilla ja minä tulin vuokra-Lexuksellani. Lauantaina starttasimme kaksi luokkaa tasolla 120cm, jotka päätyivät häpeään ja totaalifiaskoon. Olimme viimeisiä kahdeksalla virhepisteellä, vaikka minä en koskaan ollut viimeinen, missään. 130cm luokka ei mennyt juurikaan paremmin, 6vp ja sija 11/14.

Sunnuntaina starttasimme Ruunaan Maljan osakilpailuissa, 130-135cm radalla. Lämmittelyssä tamma tuntui toimivan eilispäivää paremmin, eikä rata itsessään ollut hullumpi, vaikka hevonen toimikin jälleen juuri kuin itse tykkäsi. Saimme kuitenkin nollaradan perusradasta -ja uusinnasta, sitä saikin jo vähän tuulettaa! Vaikka enhän minä tietystikään tuulettanut, nyökkäsin vain pidättyväisesti toimihenkilölle, joka kiinnitti sinisen ruusukkeen Geyzirin suitsiin. Saimme myös tonnin rahapalkinnon shekkinä, jonka annoin suoraan äidille korvaukseksi työstä ja tamman majoituksesta.

04.06.2020 Poolokilpailu Orange Woodissa

Julkaistu alunperin kisatuotoksena Orange Woodin synttärijuhlien poolokilpailuissa go pony go.

Edellisenä iltana

"Leikkaatko sinä sen tukkaa?" Äiti kysyi ja mittaili katseellaan Doomista turvallisen etäisyyden päästä. "Kun teillä koululla ne on ainakin kaljuja, eikös vain?"
"En taida viitsiä, sillä on niin ihana tuo harja", sanoin pohtivasti ja vedin sormia Doomiksen mustan harjan läpi. "Jospa sen sykeröisi tiukoille sykeröille, niin ehkä se riittäisi. Kun eihän sitä yleensä tule pooloa tämän kanssa pelailtua."
"Niin kai", äiti totesi ja ojensi varovasti kättään kohti Doomiksen kaulaa.
Doomis taivutti kaunista päätään kohti äitiä ja puhahti lämmintä ilmaa naisen kädelle. Äiti taputti oria nopeasti ja vetäytyi kauemmas.


Kisapäivän aamuna

Olin yöpynyt leirimökissä ja aamulla herättyäni painelin pikaisesti talliin. Doomis oli nukkunut suhteellisen sievästi loimi päällä, eikä yksikään sykerö ollut auennut. Ori osallistuisi kymmeneltä katrilliesitykseen, jossa sitä oli alunperin ollut tarkoitus esitellä potentiaalisille ostajaehdokkaille. Minua puistatti, vaikka tiesinkin nimeni komeilevan orin papereissa omistajan kohdalla. Mitä jos joku yrittäisi kuitenkin ostaa orin ja veisi sen puolivahingossa mukanaan? Ravistelin ajatuksen pois mielestäni ja jatkoin Doomiksen harjaamista.

Yhdeltätoista alkoi Orange Woodin kasvattien tapahtuma, johon olisin mielelläni osallistunut, mutta pidin sitä lievästi turhana. Alexiina ja muu tallin väki kun näki Doomista päivittäin vielä toistaiseksi. En olisi millään malttanut odottaa kesäkuun loppupuolelle saakka sitä, että saisimme muuttaa kesäksi Crittlinistä vuokrattuun huvilaan. Äiti oli jäämässä vuorotteluvapaalle leipätyöstään Cernissä ja hän olikin kirjoittanut jo työsopimuksen Yukon Observatoryyn. En tiennyt vielä mitä hän aikoi tutkia, enkä oikein ymmärtänyt miksi joku tahtoisi tuhlata kesälomansa jossain toisessa työpaikassa. Äiti oli kuitenkin äärettömän kunnianhimoinen -ja rakasti luonnontieteitä. Isä puolestaan aikoi suhata mantereiden välillä lentokoneella, jos hänen olisi pakko käydä Frankfurtissa.


Poolokilpailut

Olimme Doomiksen kanssa menossa pinkkiin tiimiin ja olimme somistautuneet vaaleanpunaisiin.
"Äiti käydäänkö ottamassa äkkiä kuva tuossa ulkona maneesin vieressä?" Pyysin hieman ennen luokan alkua.
"Tottakai", äiti vastasi hymyillen.
Talutin pinkkiin loimeen puetun Doomiksen tuijottelemaan kohti vuorta ja katselin itsekin samaan suuntaan poolomaila kädessäni.
"Ota monta, että onnistuu!" Sanoin ja toivoin, että orin kärsivällisyys pitäisi.

Lopulta istuin Doomiksen selässä maneesissa. Katsomossa oli paljon ihmisiä, mutta se ei tuntunut häiritsevän meistä kumpaakaan. Doomis oli hyvin koulutettu ja minä olin pelannut lukemattomia poolopelejä, joten toivon mukaan tästä tulisi silkkaa nautintoa. Doomis pärskyi ja oli selkästi virittäytynyt tunnelmaan. Se heitteli päätään innoissaan ja pörhisteli kaula kaarella. Ratsastin suurta volttia pitäen ohjia yhdessä kädessäni ja vilkaisin tiimikavereitani, joista en oikeastaan tuntenut ketään. Yleensä pelasin tutussa joukkueessa, joten suurin jännitykseni oli se, miten pelaisimme yhteen. Pian joukkueet ryhmittyivät poolokentälle vastakkain.Tartuin ohjiin paremmin kiinni ja tujiotin tuomaria intensiivisesti. Kutkutteleva jännitys kasaantui, tuomari heitti pallon ilmaan ja painoin samalla sekuntilla pohkeeni orin kylkiin kiinni.