“No mites se?” Kysyin nyrpistäen nenääni käytävälle parkkeeratulle kottikärrylle. “Tai pikemminkin missäs se?”
“Äitees suottaapi tietää paremmin. Tuolla see nököttääpi yksin tuolla perätarhassa, ei huolinu kettään kaveriksi ittellensä. Melekonen riiviöhän se on, mutta kah ku tutuksi piästiin, niin nyt mennöö aivan hyvin”, tallityöntekijä Reiska sanoi.
Nyökkäsin ja käännyin kiireesti kohti ulko-ovea. Lannan haju saattaisi tarttua uuteen villakangastakkiini.
Äiti löytyi pyöröaitauksen keskeltä, kuten yleensäkin. Harmaantuva nainen katseli keskittyneenä ympärillään laukkaavaa kullanväristä Akhaltekeä. Geyzir laukkasi pää alhaalla, säyseämpänä kuin koskaan ja vaihtoi suuntaa äidin minimaalisesta liikkeestä. Tamma hidasti kun äiti pyysi ja lähti lujaa eteenpäin pyynnöstä. Tuntui pahalta. Kateuteen sekoittui vihaa ja riittämättömyydentunnetta. Miten vanha nainen sai vikuroivan tamman tottelemaan itseään, kun se ei totellut napakoita käskyjä tai raakaa voimaakaan. Kerran voikko nimittäin lähti kuskaamaan minua pitkin peltoa, eikä pysähtynyt norsujarruun tai vaikka yritin ohjata sitä seinään. Se pysähtyi kyljet kohoillen ja korvat luimussa vasta kun oli laukannut useita kilometrejä. Geyzirin täytyi olla noiduttu, se hullu shamaanimies noitui sen ennen kun myi tamman minulle.
“Hei Niilo”, äiti sanoi lässyttäen ja käveli pyöröaitauksen portille ja katsoi maneesin kulmalle, jossa olin puolittain piileskellyt.
“Älä kutsu mua tuolla nimellä, se on Nathaniel”, murahdin. “Mitä sä oot tehny tuolle?”
“Vähän rajoja ja rakkautta kultaseni”, äiti kertoi hymyillen. “Ihan niinkuin ihmislastenkin kanssa. Ymmärrä sitä ja tee siitä ystäväsi, älä yritä hallita sitä.”
“Mä en oo koskaan ymmärtänyt tuota rakasta sitä liibalaabaa. Se on hevonen eikä mikään rakas”, puuskahdin vihaisena. “Sä oot aina pehmoillut, siksi sun hevoset ei varmaan olekaan niitä menestyjiä.
“Voi poikakulta, kuinka väärässä sinä oletkaan. Porkkanalla saa paljon parempia tuloksia kuin kepillä”, äiti sanoi. “Eikä menestyksen mittari ole raha tai maine. Onnellisuus on paljon tärkeämpää. Katso nyt tätäkin murusta!”
Geyzir hieroi päätään hellästi äidin olkapäätä vasten ja hyväksyi naisen silittävän päätään. Tamma ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan tai alistunut minulle, vaikka olin yrittänyt mitä. Se ei tuntunut antavan periksi, vaikka yritin ratsastaa sen väsyksiin, eikä se suostunut antamaan periksi muutoinkaan. Suoranaista väkivaltaa en tietystikään ollut kokeillut, se soti arvojani vastaan radikaalisti.
“Viepä tämä tarhaan ja jää seuraksi harjailemaan. Vietä sen kanssa aikaa ja anna sen huomata, että rakastat sitä. Vaikket sinä varmaan neuvoja kaipaakaan”, äiti sanoi ja sujautti Geyzirille naruriimun päähän ja ojensi riimunnarua minulle. “Eikä se sitä narua tarvi suuhunsa. Se on ihan mukava tapaus.”
“Hulluja kaikki”, totesin taluttaessani Geyziriä poispäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti