Otsonmäellä oli tylsää. Niin tylsää, että meinasin kuolla. Potkin pikkukiviä ojaan matkalla parkkipaikalta tallille ja imin tupakkaa posket lommolla. En välittänyt lainkaan, vaikka joku olisikin nähnyt. Ärsytti ajatella tädin luona vallitsevia olosuhteita tai elämää ylipäätään. Linnutkin sirkuttivat kuin kiusatakseen minua. Täti oli menettänyt hermot kanssani useampaan otteeseen ja mäkättänyt käytöksestäni, vaikka minä en juuri koskaan aloittanut riitoja. Ei se ollut minun syytäni jos jotkut mulkoilivat kummallisesti tai kyselivät typeriä. Tyhmään kysymykseen oli ansaittua saada tyhmä vastaus. Typeriä kysymyksia olivat mm. ”Kenenkäs tyttöjä sinä olet?” tai ”Mistäs sinä oot poissa?”. Isän ja äidin lapsi minä tiedettävästi olin, enkä ollut mistään poissa, koulusta korkeintaan.
Katseeni osui tallin nurkalla nököttävään metalliseen suolakurkkupurkkiin, jonka kylkeen joku oli askarrellut ironisen lapun ”Jos korona iskee Otsonmäelle, suojaudu tänne! Tänne ei osu mikään muukaan…:)”. Hymyilin typeränä passiivis-aggressiiviselle tekstille, jossa oli keski-ikäisille uskollisesti käytetty kolmea pistettä. Nakkasin natsan purkkiin, johon oli kuitenkin osunut muutama muukin tumppi. Yhdessä tumpissa, joka oli selvästi poltettu aivan liian loppuun, kiilteli selkeästi huulikiilto tai glitteri. Jospa tallilla sittenkin olisi joitakin mielenkiintoisia tyyppejä sen yksijalkaisen hipin lisäksi, jolla oli poksahtamaisillan oleva pilkullinen tamma.
Kävelin suoraan Mintun tarhalle, jossa tamma nököttikin tympiintyneen näköisenä. En ollut laisinkaan varma nauttiko se koskaan elämästään, sillä sen korvat nuolivat niskaa useammin kuin sojottivat uteliaasti pystyssä. Ärsytti käydä lähes päivittäin harjaamassa ja hoitamassa epäkiitollista puoliveristä. Minttu ei ollut mitään niiden hienojen hevosten jälkeen, joita sain hoitaa ollessani työharjoittelussa Belgiassa sen komean Rossin luona… Hätkähdin ajatuksistani kun Minttu pärskähti ja käveli kohti. Se olisi varmaan tulossa kerjäämään herkkuja, joita taskuistani löytyi aina. Tamma nosti korvansa pystyyn ja katsoi minua suloisesti. Se tuuppi hellästi turvallaan ja hamusi taskujani. Kikatin ja hellyin antamaan sille namin.
Talutin Mintun talliin, jossa harjaisin ja varustaisin sen valmiiksi tädille, joka tulisi paikalle toivottavasti vasta sitten kun olisin ehtinyt ratsastaa tammalla hieman. Kiinnitin tamman käytävälle, riisuin loimen kasaksi käytävälle ja aloitin harjaamisen pyörittelemällä kumisualla irtokarvoja vähemmäksi. Inhosin karvanlähtöaikaa ja kaikkialle tunkevia lyhyitä ruskeita karvoja, jotka tunkeutuivat läpi farkuista ja kutittivat nahkatakin alla. Oikeastaan odotin, että joku olisi tullut valittamaan käytävälle heitetystä loimesta, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Ärsytti, sillä juuri tänään olisin mielelläni harrastanut hieman teräväkielistä verbaaliakrobatiaa.
Sain Mintun harjattua ja varustettua nopeahkosti, vaikka tamma hieman pullikoikin vastaan. Jouduin jopa nöyrtymään ja viemään loimen kuivumaan ihan itse samalla kun vein harjapakin paikoilleen. Kuinka ärsyttävää, ettei tästä tuppukylästä löytynyt edes tappelukaveria. Ihmettelin edelleen sitä, miten helposti täti oli antanut minun laajentaa elinpiiriäni tallille saakka. Oikeastaanhan minä sain kulkea missä halusin, eipä Otsonmäellä ollut mihin karata. Kavereita oli ikävä, ahdisti jäädä hiljalleen ulos muiden jutuista. Minun ystävilleni alkoi hiljalleen tulla omia inside-juttujaan, joita kukaan ei muistanut kertoa minulle. Kuumat kyyneleet polttivat pelkästä ajatuksestakin. Nostin leukaa ylöspäin, vedin ilmeettömän maskin kasvoilleni ja irroitin Mintun käytävältä.
Raahasin hidastelevaa Minttua perässäni maneesiin suu tiukkana viivana. Maneesista kuului ääniä, joten pyörähdin kannoillani ja päätinkin suunnata kentälle. Kenttä sentään oli tyhjä, joten kiristin mustasta koulusatulasta vyön, laskin jalustimet ja heilautin itseni tamman selkään. Annoin sen karata omin lupinensa käyntiin ja suin sinisiä hiuksiani taaksepäin. Täti kyllä raivostuisi kun näkisi minut ratsastamassa ilman kypärää. Vedin mustaksi maalatut huuleni itsevarmaan hymyyn ja keräilin hiukan ohjia.
”Alice, mitä sinä teet?” Tädin ääni kuului kentän laidalta.
”Ratsastan, elän, hengitän, katselen kaunista säätä”, kerroin hymyillen ja käänsin hidastetusti katseeni tätiin. ”Entäs itse?”
”Ilmeisesti seison tässä ja katson sinua. Missä kypärä?” Täti huokaisi jälleen.
”Hupsiiiis”, sanoin ja nostin käteni suun eteen.
”Se ei ole mikään pystyynkuollut otus, eikä edes mitenkään luotettava tapaus, tuo on tosi vaarallista!” Täti kivahti. ”Ratsasta tänne, minulla on asiaa.”
Pyöräytin silmiäni ja käänsin laiskasti löntystelevän Mintun kohti tätiä.
Täti oli lähdössä Mintun kanssa ensin Storywoodsiin 25.4 koulurataharjoituksiin ja sen jälkeen vielä toukokuun alussa Ruotsiin saakka kilpailemaan. Eihän siinä varsinaisesti mitään järkeä ollut, mutta kelpasi minulle. Saisin varmaan jäädä yksin tädille ja voisin pitää bileet, jos löytäisin muutaman ryyppykaverin siihen mennessä.
”Ja sinä saat lähteä mukaan, mikäli pysyt kurissa ja nuhteessa”, täti kertoi maireasti. ”Jos et, saat mennä Seinäjoelle nuorisokotiin silloin. Se on oikeastaan sovittu jo, vaikka mielelläänhän minä sinut mukaan ottaisin.”
”Et sä voi tunkea mua mihinkään ku oot luvannu huolehtia, mitä helvettii? Mä pärjään kyllä itsekseni täällä”, kivahdin.
”Varmasti, mutta mun talo ei välttämättä pärjää”, täti sanoi ja näytti edelleen kissalta, joka oli vetänyt vadillisen kermaa. ”Onhan minullakin oikeus vapaa-aikaan. Ja edelleen, olet aivan tervetullut mukaan, ihan on itsestäsi kiinni.”
Vedin silmäni viiruiksi ja valuin alas Mintun selästä. Täti oli perseestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti