"Menen harjaamaan portaita ja käytän kullanmurut ulkona, tulkaa vain Bertil, Osmo, Kreta, Viuhku ja Pööpöö”, täti lässytti koirilleen ja jatkoi äänensävyään vaihtamatta. ”Pane luuta oven päälle kun tulet autolle.”
Pyörittelin silmiäni, täti oli totaalisen hullu pitäessään ovia auki. Hän jätti autossakin avaimet virtalukkoon tai hurjana ollessaan aurinkolipan päälle, vaikka ajoi upouudella, mustalla citymaasturilla. Muikistelin peilille ja vetaisin vielä kerroksen ripsiväriä silmiini. Sininen luomiväri oli levitetty huolella ja sointui erinomaisesti hiuksiini ja huuliini. Katsoin peiliin tyytyväisenä ja harmaat silmäni tuijottivat minua vaativasti takaisin. Vedin kovan ja ylimielisen hymyn naamalleni ja vetaisin nahkatakin niskaani.
”Olisihan sinne tallille kannattanut laittaa jotain muuta päälle kuin lenkkarit ja farkut”, täti moitti. ”Kumisaappaat olisivat varmasti hyvät näin keväällä.”
”Et sä voi kuvitella, että mä lähtisin jossain kumppareissa mihinkään”, tyrskähdin. ”Älä puhu yhtään mitään, mä en nyt oikeesti jaksais kuunnella.”
Täti tuijotti tuulilasista ulos sanomatta sanakaan, suu vienossa hymyssä.
”Muistahan olla sitten ihmisiksi, ettei käy niinkuin niiden mummeleiden kanssa”, hän sanoi ja rapsutti suupieltään.
Näytti siltä, että tädillä nauratti. Vittuiliko se?
Hopiavuoren talli oli ihan hyvännäköinen, olosuhteet huomioonottaen. Pihalla oli keväisen kuraista ja yritin tipsutella varpaillani kastelematta mustia vanssejani. Tädillä oli varmasti joku takkuinen koni, ei mitään sellaista hienoa niin kuin keväällä Belgiassa. Olin ollut oikealla kilpatallilla hevosenhoitajana kaksi viikkoa ja saanut jopa ratsastaa muutamalla eläköityneellä hevosella. Sitä en toki ollut paljastanut kenellekään, vaan korostin hyvin mielelläni, että olin saanut ratsastaa itsensä Nathaniel Rossin hevosilla. Miehen tunsivat hevospiireissä kaikki, jotka vähänkään seurasivat kenttäratsastusta. Sukunimen perustella Nathanielin tunsi toki myös laukkapiirejä seuraavat, olihan hänen isällään laukkahevostila Briteissä.
”Kenenkäs tyttöjä sinä oot?” Pellavapäinen, ehkä tädin ikäinen mies sanoi keskeyttäen ajatukseni.
Hätkähdin huomatessani, ettei tätiä näkynyt missään ja huomasin piirteleväni tallipihalle polkuja kengänkärjelläni. Pysähdyin ja kottikärryjä työntävä mies pysähtyi, laski kärryt maahan ja ojensi kättään. Kenkäni oli tarttunut kuraan ja astuessani miestä kohti, kenkä irtosi slurpsahtaen mudasta – ja jalastani. Loikin yhdellä jalalla ja yritin pyydystää kenkääni.
”Siis mitä sä sanoit?” Kysyin pysähtyessäni ja loikin miestä kohti pukien kenkääni.
Ojensin miehelle käden, kättelin ja sipaisin karanneen hiuskiehkuran pääni päälle ja kiepautin sen oikeanpuoleisen nutturan ympäri.
”Että kukas se sinä oot?” Mies toisti kuolettavan rauhallisesti. ”Ei olla tairettu ennen nährä.”
Katsoin miestä järkyttyneenä.
Täti marssi paikalle ja ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen olin onnellinen hänen näkemisestään.
”No mutta tännehän se Alice jäikin”, täti sanoi nyökäten lämpimästi miehelle. ”Alice muutti Helsingistä meille tuossa menneellä viikolla. Lähdettiin sitten katsomaan Minttua, kun Alice tykkää hevosista. Alice, tervehdi nyt Eetua! Eetu omistaa koko paikan.”
”Mä sanoin jo hei”, mutisin ja yritin pälyillä tädin hevosta, jonka nimi ilmeisesti oli Minttu.
”Tervetulloo”, Eetu sanoi nyökäten. ”M’oonki justiinsa lährössä viemähän näitä päiväheiniä.”
Eetu jatkoi matkaansa ja kun miehen selkä oli loitonnut tarpeeksi kauas, täti katsoi minua pisteliäästi.
”Kuulehan tyär… Sinun pitäis tosissaan opetella käyttäytymään! Hävetti siellä kylälläkin kun näyttelit keskisormea niille mummoille!” Täti pauhasi.
”Mutta ne seniilit sano mua satanistiks!” Huusin tädille takaisin.
”Eihän ne nyt ole voinu tottua kaikenlaisiin kaupunkilaishullutuksiin”, täti totesi nenäänsä nyrpistäen. ”Vai montakos sinitukkaista nahkahousua olet itse täällä nähnyt?”
”Ne oli leggarit ja sitäpaitsi sehän oli eilen, who cares”, sanoin nauraen. ”Tyhjää kurttuilet.”
”Voi herranjumala sinun kanssasi! Olen minä paljon ongelmanuoria nähnyt, mutta sinä olet kyllä omassa sarjassasi. Hävettää tällätavoin tapella tallin pihalla, mitähän kaikki ajattelevat, miettisit vähän!” Täti parahti.
”Täälläpäs tämä mamin mussukka on!” Täti sanoi esitellen hevostansa, kun olimme saapuneet sen tarhalle.
Katsoin yllättyneenä rautiasta tammaa, joka rouskutteli heiniään enkkuloimessaan. Se ei korvaansa lotkauttanut, vaikka täti lässyttikin sille aidan takaa. Hevonen oli laadukkaan näköinen puoliverinen, eikä ollenkaan takkuinen. Koko Hopiavuoressa ei näkynyt yhtään takkuista hevosta. Katselin ympärilleni vaivihkaa ja yritin peittää kiinnostukseni.
”Minttu on oikein ihana tapaus, vaikkakin aika herkkähipiäinen”, täti kertoi. ”Pääosin se kyllä vain värkkää, eikä oikeasti pelkää kaikkea mitä esittää pelkäävänsä.”
”Mistä sä voit tietää, jos sillä oikeasti pelottaa. Toi on yleinen typeryksien harhaluulo, että..” Aloitin paasaamisen.
”Se pelkää mitä tahansa ja viskoo päätänsä jos sillä on tylsää. Jos sillä on tylsää, niin eihän se silloin värkkää ja pelkää”, täti yritti selittää, mutta kärsivällisyys näytti rakoilevan.
”Sä et kyllä ymmärrä hevosista mitään”, tuhahdin. ”Onko täällä ketään muita ku teitä fossiileja? Jotain nuoria häh täh?”
Täti huokaisi syvään, eikä vastannut mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti