Maanantai aamu oli armoton herätyksineen. Vilkaisin puhelimen näyttöä, kello oli vasta puoli seitsemän ja olin yksin hostellihuoneessamme. Täti oli kuin ihmeen kaupalla jättänyt minut nukkumaan aamulla, kun hän meni hoitamaan ja ilmeisesti myös juoksuttamaan Mintun. Hiippailin villasukat jalassa tupakille ja palasin takaisin. Haukottelin ja menin makoilemaan sänkyyn vielä ihan pieneksi hetkeksi. Se ei varmasti haittaisi ketään jos hetkeksi ummistaisin silmäni.
Puoli kymmeneltä täti oli jo äkäinen tömistellessään sisälle huoneeseemme.
”Olen yrittänyt soittaa, mikset vastaa puhelimeen?” Täti ärjyi.
Avasin silmäni varovasti kuumassa huoneessa ja päästin valittavaa ääntä.
”Helvetti soikoon siellä on kohta, ensimmäiset luokat on menossa jo!” Täti karjaisi.
”Mulla kyllä menee, koska mun on pakko meikata, eks tajuu?” Murahdin takaisin.
”Saat selvitä omin nokkinesi kisapaikalle”, täti tokaisi ja lähti.
Irvistin ja aloin kiireesti pukeutumaan. Niin hienoihin kilpailuihin ei yksinkertaisesti voinut mennä ruman näköisenä ja meikkaamatta!
Päätin liftata Stall Falkencreutziin, vaikka ensimmäinen ajatus olikin lähteä hankkimaan jotain juotavaa ja kavereita. Ruotsalaiset puhuivat kummallista ruotsia suomenruotsalaisen korviin, mutta eiköhän niidenkin kanssa olisi juttuun tullut. Aikani käveltyäni peukalo pystyssä, tulin katumapäälle ja vaihdoin suuntaa takaisin hostellille. Ehdin kävellä vain hetken, kun yhtäkkiä takaatuleva auto pysähtyikin kohdalleni ja painoi tööttiä. Käännyin ympäri ja painelin tien toiselle puolelle. Oliko tuo oikeasti Hopiavuoren Eetu?
”Jaaha Alice”, Eetu sanoi nyökäten alaslasketusta ikkunasta. ”On vain komia ilima.”
”Joo. Pääsenkö kyydillä?” Kysyin ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. ”Voin vaikka auttaa sitte teitä tai jotain, en mä tiedä, mutta mulla on oikeesti melkein rakko jalassa ku mulla on nää uudet maiharit. Ihan pakko vaihtaa kengät.”
”M’oomma lähärös käymähän majotuspaikassa, että hyppäähän kyytihin vain!” Eetu tokaisi naureskellen. ”Saat ne uuret kengät hakia omastas, vai vanhatko net hyvät oliki? Aika korkialta nuo nykyset näyttävät kyllä.”
Tuijotin Eetua silmät viiruna. Kaikista maailman ihmisistä törmäisin liftatessani Ruotsissa juuri häneen. Eikä sekään vielä riittänyt, vaan mies alkoi horisemaan jotain säästä, joka ei edes ollut niin älyttömän hyvä.
Kun olimme käyneet pikaisesti hakemassa jotain epäkiinnostavaa Eetun ja sen valkotukkaisen Milanin majoituspaikasta, joka sijaitsi lähellä omaamme, pääsin vaihtamaan kenkäni. Takaisin autoon saapuessani, huomasin, että Milan oli oikeastaan aika söpö. En ollut ollut varma johtuiko söpöys hiuksista vai huumorintajusta. Tunsin oloni erityiseksi ja ihanaksi Milanin kiinnittäessä huomiotaan minuun ja kysellessä mitä minulle kuului, kuka olin ja muuta tärkeää. Minä puolestani sain kuulla Milanin ratsastavan 120cm luokassa VaA luokan lisäksi, jossa Eetukin ratsasti. Täti ratsasti vain VaB:ssä, mutta mitä nyt saattoi olettaakaan.
”Ai mikä se sun hevosen nimi oli?” Kujertelin Milanille ja nojauduin takapenkillä eteenpäin pyöritellen hiuskiehkuraa sormeni ympärillä.
”Biffe, Bifrons siis oikeasti”, Milan kertoi.
”Oi miten söpö nimi!” Huudahdin.
Eetu hieroi korvaansa, mutta Milan hymyili. Milan oli kyllä sitten ihana!
Illalla snäppäilin kavereilleni ja kerroin kuulumisia. Eetu oli sijoittunut parhaiten tutuista eli kymmenenneksi ja olin saanut kuulla, että Jussin oikea nimi oli Forceful. Olin kuvitellut miehen hankkineen uuden ratsun kun kuulin kuuluttajan kuuluttavan hauskasti murtaen ”Eethyy Hophiavuori – Forceful”, mutta ei. Jussihan se siellä. Kenelläkään ei tuntunut kiinnostavan hevoskuulumiset lainkaan, vaikka kuinka kerroin söpöstä säihkysilmästä, Milanista tai Nathanielistä. Snäppiryhmämme oli muutenkin hiljentynyt kammottavalla tavalla. Siinä missä ennen koin ulkopuolisuutta muiden sisäpiirivitsien takia, koin nyt ulkopuolisuutta siksi, ettei kukaan ”kaverini” enää edes puhunut minulle, mikäli en tehnyt itse aloitetta. Kaiken kruunasi se, kun sain kuulla, että parhaat ystäväni olivat perustaneet uuden snäppiryhmän ilman minua. Heitin puhelimen seinään ja karkasin ulos hostellihuoneestamme tädin jäädessä huutamaan perään. Jääkööt, itsepä hylkäsi minut jo aiemmin tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti