03.05.2020 - Matkalla jonnekin

Lauantai-iltana

Mä en oikein tiennyt miksi täti oli päättänyt matkustaa joidenkin randomien kanssa Ruotsiin. Olisi ollut huomattavasti hauskempaa matkustaa itsekseen Helsinkiin, mahdollisesti bilettää muutama päivä ja jatkaa vasta tämän jälkeen Ruotsiin, mutta ei. Huokailin ja pyörittelin silmiäni pakkaamisen lomassa, mutta eihän se tietystikään mitään auttanut. Minttu oli saatava lähtövalmiiksi ja pakattava miljoonat suojat, loimet, suitset ja oikeastaan kaikki. Täti ei ollut tallivarusteiden kanssa kovinkaan järjestelmällinen.

Huputin mustan koulusatulan ja nostin sen arkkuun kahden valkoisen ja kahden mustan huovan lisäksi. Ei kai sekään pahaa tekisi jos nakkasin Sokka Luxin huovan mukaan, sen ihanan suklaanruskean glitterihuovan. Kohautin olkiani ja nakkasin sen mukaan. Jos minut oli valtuutettu pakkaamaan, kaitpa sain pakata juuri mitä halusin. Tätikään ei ollut natkuttamassa turhuuksia, hän oli lähtenyt nakkihommia karkuun eli maastoilemaan Mintun kanssa. Tie Tähtiin aiheutti ylimääräistä työtä kaikille, mutta olihan se jännää saada kotitallille kilpailut! Kurtistin kulmiani. Olinko juuri ajatellut Hopiavuorta kotitallinani?

”Moi”, Eira tervehti kohteliaasti, kuten aina. ”Oletteko lähdössä jonnekin?”
”Ruotsiin Hanami Weekille”, vastasin. ”Mun pitäis pakata, mutta en mä käsitä mitä mä pakkaan. Satulan, suitset, suojat, loimia, harjat ja nää, mutta mähän tarvin osaa niistä vielä täälläkin. Me lähdetään vasta sunnuntaina illalla.”
”Pakkaa kaikki mitkä voit ja loput mitä tarvit, kirjoita ylös ja pakkaa kun voit”, Eira opasti. ”Ja muista ainakin kahdet suitset!”
”Mmh”, nurisin, vaikka Eiran ohjeet olivat hyviä.
Tyttö oli oikeastaan aika mukava, joskin vain niin kuolettavan kunnollinen.

Sunnuntaina

Lautalle päästyämme Trevor pyysi minua auttamaan välillä hevosten hoitamisessa. Esitin coolia ja nyrpistelin nenääni, mutta myönnyin lopulta kuitenkin. Todellisuudessa olisin voinut varjonyrkkeillä innosta kuullessani mitä luokkia mies ratsasti, vaativimpia mahdollisia, tietysti. Mintun kanssa olisi toivon mukaan helppo toimia Ruotsissakin ja minulle jäisi paljon aikaa auttaa Trevoria. Trevor oli nimittäin äärettömän taitava ja lupasi vastineeksi pitää minulle ratsastustunteja joko jollain omalla hevosellaan tai tädin Mintulla. Trevor oli sitä paitsi komea, vaikka auttamatta liian vanha. Varmaan jotain kolmekymmentä, pappaikäinen siis.

Hiippailin iltasella ulos lautan kannelle ja yritin epätoivoisesti raapia tupakkaani tulta. Kiroilin ja yritin, mutten millään saanut liekkiä pysymään sytkärissä.
”Voiko mä auttaa?” Tuikkivasilmäinen poika kysyi yllättäen.
”Ihan sama”, sanoin kohauttaen olkiani.
Tuuli tuiversi pojan hiukset sekaisin. Mittailin häntä katseellani, voi luoja miten hyvän näköinen hän oli! Perhoset lepattivat vatsassani.
”Mihinpäin sä oot menossa?” Poika kysyi.
”Hanami Weekille”, sanoin ja puhalsin savut poispäin pojasta.
”Saatetaan siis nähdä siellä”, komistus sanoi ja vinkkasi silmää painellessaan takaisin sisälle.
Lauttamatka oli sittenkin ehdottoman hyvä asia.

”Missäs sitä ollahan oltu?” Tädin ääni halkoi ilmaa saapuessani tarkastamaan Mintun vointia.
”Mä olin verkostoitumassa seniili hyvä”, vastasin tädille hymyillen ivallisesti.
Tottahan se tavallaan oli ja verkostoituminen hevosalalla oli äärettömän tärkeää. Keväällä Rossi Eventersissä Nathanielilla sen oli huomannut hyvin. Ne jotka tunsivat kaikki tai olivat rikkaita, yleensä myös menestyivät. Aina ne samat naamat pyörivät hevosmaailman huipulla. Nyt kun minä tunsin Nathanielin JA Trevorin, sekä melkein säihkysilmän, saattaisin vaikka löytää kesätyöpaikan jostain hyvältä tallilta. Tai vielä parempaa, sen tuikkivasilmäisen hevospojan, joka tietysti olisi komea, taitava ja rikas. Tädin tuijotus keskeytti pohdintani. Mitä sekin taas mulkoili tuolla tavoin?