torstai 21. toukokuuta 2020

21.05.2020 - Paloniemessä

Hanami Weekin pääluokkien voitosta lähtien alkoholi oli maistunut hivenen turhan paljon. Hivenen taisi olla melko runsaasti kaunisteltua, ensimmäinen viikko oli mennyt sellaisessa huurussa, ettei äitinikään olisi tunnistanut minua. Joku typerä roskalehti oli saanut valokuviakin juhlista, joissa mitä ilmeisimmin olin ollut kieli melkoisen syvällä Evan kurkussa. Jos olisin osannut hävetä, olisin varmaan hävennyt. Ei ollut tapana syödä kuormasta, vaikka tallimme kouluratsastaja olikin erittäin kuuma - ja syy sille miksi meillä ylipäätään oli kouluratsuja.

Ryypättyäni viikon, toivuin muutaman päivän ja matkustin äidin luo Suomeen. Paloniemessä kaikki oli kuten aina ennenkin, joskin omia hevosiani käyskentelikin tarhoissa tavallista enemmän. Geyzer, Nemo ja Pentimento olivat saapuneet äidille suoraan Hanami Weekiltä ja äiti oli työntekijöideni kanssa hoitanut niitä ilmeisen menestyksekkäästi. Muut hevoset olivat matkustaneet suoraan Belgiaan, ne typerät luuskat, joiden kohtalo oli vielä täysin auki, eiväthän ne olleet menestyneet missään.

Olin ilmoittanut itseni Ruunaan Maljan toiseen osakilpailuun heti kun krapulastani selvisin. Ei minun tarvitsisi muuta kuin opetella rata ulkoa. Jos hevonen ei itse osannut hypätä, ei siitä mihinkään muuhunkaan ollut. Hoitajat, valmentajat ja palkalliset ratsastajat olivat tylsää treenaamista ja kentällä hinkkaamista varten. Minä ratsastin nykyään lähestulkoon vain kilpailuissa, en tahtonut tuhlata aikaa mihinkään turhaan - paitsi tänään. Tänään ratsastaisin Nemolla esteitä, kunhan joku sen ymmärtäisi tuoda paikalle.

Kävelin seisomaan keskelle äidin ainoaa kenttää, johon oli rakennettu surkean pieni esterata. Puomeissa oli kulumajälkiä ja kentän aidan alalautoja oli puolittain tippunut maahan. Paukuttelin vihaisena raipalla saappaanvartta, taas ne idiootit olivat myöhässä. Lopulta maneesin takaa saapui ruuniko Trakehner ja tallityöntekijäni Gemma. Myöhässä ja hevonen lämmittelemättä, tällainen pilaisi viikonloppuna kilpailusuorituksen kokonaan. Sen typeryksen kuuluisi saada potkut.

21.05.2020 - Tyyne, Nathaniel ja kullanhohtoinen kiistakapula

Julkaistu alunperin Ruunaan Maljan 2. osakilpailun tuotostekstinä.

Tyyne katseli kaukaa poikansa pitkänhuiskeaa selkää ja loivasti kihartuvia tummia hiuksia. Haikeus valtasi naisen mielen ja hänen teki mieli halata tätä ja painaa harmaantuvat hiuksensa vasten pojan olkapäätä. Tyyne ei kuitenkaan tehnyt niin. Niilo, tai Nathanieliksi kai häntä täytyisi kutsua nykyään, oli harmillisen etäinen, vaikka hän oli äitinä yrittänyt kaikkensa. Etääntymisestä huolimatta osa Nathanielin postista saapui edelleen Paloniemeen, esimerkiksi kirje Zenistä saakka Masquerade juhliin.

Kun Nathaniel kääntyi ympäri maneesin laidalla, Tyyne huomasi, että pojan nenä oli samalla tavalla nyrpällään kun pienenäkin. Silloin viattomana ja ihastuttavana pellavapäänä ennen kun hänen hiuksensa tummuivat ja se italialainen typerys iskosti liian kovia arvoja poika-rukan päähän. Pitikin valita mokoma keikari lapselle isäksi, vaikka eihän Tyyne oikeastaan ollut valinnut. Viini, juhliminen ja kohtalo pojan oli laittanut aluilleen. Tyynen ei pitänyt hankkia lapsia lainkaan, hän oli aivan liian kiireinen hevostilansa kanssa.

Tyyne talutti Geyzeriä kohti pyöröaitausta ja pohti poikansa käytöstä. Nathaniel oli ollut tavanomaistakin riehakkaampi palattuaan monen mutkan kautta Markarydistä. Hevoset mies kyllä oli tuonut Paloniemeen suoraan Ruotsista, mutta poika itse oli huidellut teillä tietymättömillä. Kyllähän Tyyne poikansa hevoset hoitaisi, erityisesti sen kullanhohtoisen, mutta tilanne silti kismitti. Miksei Nathanielista voinut tulla samanlainen kuin muutkin pojat? Sellainen, joka kantoi vastuunsa ja auttoi äitiään.

Nathaniel ei osannut arvostaa lainkaan Geyzieriä, vaikka tamma oli saanut tunnustustakin Hanami Weekillä. Tyynen hevosista ketään ei oltu koskaan palkittu parhaana 5-vuotiaana estehevosena. Ei sillä, että naisen hevoset ylipäätäänkään suuremmin menestyisivät. Nathaniel moitti äitiään liian lempeäksi, vaikka Tyyne tiesi, että porkkanalla saisi paljon enemmän kuin kepillä. Nytkin tamma kulki aitauksessa Tyyneä ympäri suurella ympyrällä, häntä kauniisti liehuen kuin musta lippu.

Tyyneä lähestulkoon vihastutti tamman totellessa säyseästi häntä. Ärsytti, ettei Nathaniel ollut kuunnellut häntä lainkaan Geyzerin kanssa toimimisen suhteen. Nathaniel riiteli tamman kanssa jatkuvasti milloin mistäkin. Heistä kumpikaan ei kunnioittanut toista pätkääkään, eikä Nathanielin voima, raivostuminen ja kiukuttelu toiminut itseään arvostavan Akhalteken kanssa. Silti kaksikko napsi erinomaisia sijoituksia niin Ruotsista kuin Suomesta.

Geyzer saapui Tyynen luo naisen hienovaraisesta pyynnöstä. Tyyne silitti sitä otsasta ja toivoi hivenen epäreilusti, että Nathaniel epäonnistuisi tamman kanssa Ruunaan Maljan toisessa osakilpailussa. Ehkä poika lopulta kuuntelisi häntä nolattuaan itsensä tarpeeksi pahasti. Jos ei, kyllä Siperia opettaisi jopa Nathanieliakin. Elämä kun ei valitettavasti voinut olla yhtä Masquerade-juhlaa.

maanantai 18. toukokuuta 2020

Hanami Week - Alicen loppuviikko

Tiistai
Jos maanantai oli ollut kamala, tiistai se vasta kamala olikin. Heräsin suureksi yllätyksekseni hostellihuoneestamme ämpäri sänkyni vierellä. Se oli Mintun keltainen ämpäri ja se tuoksui oksennukselta, vaikka olikin tyhjä. Hämärät muistikuvat edellisillasta ja jostain paikallisen juopon hakemasta viinapullosta palailivat pätkittäin. Painoin pääni takaisin tyynyyn hetkeksi, kunnes oksensin jälleen. Unen läpi tunsin jonkun viileän käden silittävän hiuksiani.

Yhden aikaan päivällä täti herätteli minua varovaisesti. Hän ei katsonut minuun lainkaan vihaisesti, säälivään ilmeeseen sekoittui pettymystä. Katsoin tätiä uhmakkaasti takaisin silmät viiruina osittain siksi, ettei täti luulisi minun antautuvan taistelutta, mutta osittain siksi, että verhojen välistä kurkisteleva auringonvalo sattui päähäni kamalasti.

"Ota buranaa", täti sanoi ja istahti sängynlaidalle.
Otin tarjotun buranan ja vesilasin vastaan sanomatta mitään. Tiesin, että täti ei enää antaisi minun asua luonaan ja joutuisin johonkin nuorisokotiin tai sellaiseen, miksiköhän niitä edes sanottiin.
"Olen se minäkin joskus ollu nuori, mutta en kuitenkaan ihan nuin nuori", täti huokaisi. "Pistit minut eilen etsimään itseäsi melkoisen kauan."

Jatkoin seinän tuijottamista koko loppupäivän vastaamatta tädille mitään.

Keskiviikko
"Lährehän tallille moikkaamaan Minttua?" Täti enemmän kysyi kuin pyysi. "Se kaipailee sua."
Pukeuduin sanomatta mitään ja vedin lippiksen syvälle päähäni. Täti oli ollut pahaenteisen ystävällinen, emmekä olleet puhuneet edelleenkään mitään maanantai-illan karkaamisestani.

Kävin hoitamassa Mintun tädin pysytellessä näköetäisyydellä ja ratsastin sen pikaisesti nurmikentällä. Fiilis oli ihan paska ja teki mieli kiljua, mutta en kehdannut säikytellä Minttua. Minttu säikkyi kovaa tuulta, eikä omakaan olo ollut se aurinkoisin.

Torstai
Aamu valkeni aurinkoisena ja loppuviikolle oli luvattu lämmintä säätä. Päätin pukeutua neonvihreään reikätoppiin ja lyhyisiin mustiin shortseihin, jotka jättivät vasemman jalkani "we are all mad here"- tatuoinnin näkyviin. Tänään tuntui loistavalta, ehkä täti ei ottaisikaan reissuani puheeksi lainkaan.

Mintun hoitamisen jälkeen menimme katsomoon katselemaan 150cm luokan, jossa Nathaniel sijoittui sekä neljänneksi, että kuudenneksi. Onnekas paskiainen, se sai aina kaiken mitä rahalla saattoi ostaa, eikä sen elämä ikinä muutenkaan vaikuttanut tippaakaan epäonnistuneelta. Vitutti jälleen.

Illalla täti istahti jälleen sänkyni laidalle.
"Alice", täti aloitti. "Minä en oo vihanen, mutta sinä et voi tuollain karata. Minä haluan sinun parasta ja rakastan sinua, vaikka ei se sinun mielessä välttämättä niin näyttäydy. En millään haluais luopua sinusta ku hyvinhän meillä mennöö ku vain molemmat yritämmä."
Mulkaisin tätiä alta kulmieni ja purskahdin itkuun. Täti veti minut syliinsä ja itkin hänen sylissään kuin pieni lapsi. Onneksi kukaan muu ei nähnyt minua nyt.

Perjantai
Yö meni päin persettä. Oli aivan tuskaisen kuuma ja lakana tarttui ihoon kiinni. Aamulla heräsimme jo kuuden aikaan ja lähdimme ruokkimaan Mintun. Tamman syötyä täti vei sen kävelylle ja jäin itse siivoamaan tamman karsinaa. Hiukset liimaantuivat pitkin päätäni ja olo oli epämukava.

Mintun ja tädin palattua kävimme Jussin ja Biffen karsinoilla, joiden läheisyydestä Eetu ja Milankin löytyivät. Flirttailin häpeilemättä Milanille tädin jutellessa Eetun kanssa päivän säästä, josta todella oli tulossa tuskaisen kuuma.

"Starttaatko sä tänään?" Kysyin ja muikistelin sinisiä huuliani.
"Satakolmekymppisessä ja VaA:ssa", Milan kertoi.
"Siistii, te varmaan sijoitutte tosi hyvin! Mä ainakin uskon teihin", sanoin ja laskin hetkeksi käteni Milanin kädelle.
"Kiva juttu, että joku kuitenkin", Milan sanoi virnistäen. "Tää kuumuus varmasti vaatii veronsa kaikilta."

Hymyilin rumasti, käännyin ja kävelin pois. Kuinkahan montaa sammakkoa piti käpälöidä ennen kuin löytyisi prinssi. Milankin jaaritteli säästä, eikä kehunut minua söpöksi. Mitä haaskausta oli ollut flirttailla hänelle monta päivää!

Lauantai
Myrskysi ja hevosten hoitaminen oli välttämätön paha. Auttelin Sannia ja Trevoria heidän hevostensa kanssa ja pyörin hetkellisesti myös Nathanielin hevosten läheisyydessä. Nathanielin hevosille oli varattu tosi monta karsinaa ja yritinkin pikaisesti laskea montako niitä oli.

"Anna sen olla rauhassa, ettei se hermostu", Nathanielin hevosenhoitaja Gemma kiirehti sanomaan englanniksi.
"Etkö sä mua muka muista?" Kysyin nauraen ja jatkoin Geýzerin katselua.
"Muistan mä, mutta se on vähän tuulellakäyvä", Gemma kiirehti sanomaan. "Ja Nathaniel on mitä on."
"No vittu jaa", sanoin suomeksi ja jatkoin matkaa.
Gemma varmasti ymmärsi äänensävystäni mitä tarkoitin.

Sunnuntai
Oli ihana pukeutua parhaimpiinsa ja keskittyä seuraamaan viikon viimeisiä kilpailuja. Kenttäratsastusluokan esteet näyttivät houkuttelevilta ja olisin niin mielelläni päässyt itsekin ylittämään niitä. Nathanielilla ei mennyt kovinkaan hyvin, vaikka mies olikin kenttäratsastaja. Se varmasti suuttuisi kovasti, mutta höykyttäkööt Gemmaa oikein kunnolla nyt kun se oli sen ansainnut.

"Siis näiksä Reita ja Pond oikeesti voitti tän luokan!" Huudahdin vieressäni istuvalle tädilleni.
"Näinpä tuo näky tekevän. Näen minä saman kuin sinäkin", täti totesi hymyillen.
"Kunniaa ja gloriaa meille vaan!" Sanoin ylpeänä virnuillen, vaikka eiväthän Reitan ansiot liittyneet pätkääkään minuun, eivätkä oikeastaan edes Hopiavuoreen ihan älyttömästi.

Esteratsastuksen pääluokan tuloksia jännitin niin, että meinasin oksentaa.
"Hengitä nyt välillä", paikalle saapunut Milan virnuili.
"Mutta jos se nyt tiputtaa puomin", pihisin katsoessani Nathanielin ja Poseidonin kiitämistä uusintaradalla.
Ei tiputtanut puomia eikä mitään muutakaan. Nathanielin voitonriemua ei voinut olla näkemättä miehen voittaessa koko luokan.

Kouluratsastuksen pääluokan jälkeen tuntui siltä niin kuin olisin revennyt liitoksistani onnesta Nathanielin puolesta. Nathanielin harmaantunut papparaishevonen voitti pääluokan ja hevosen ratsastaja Eva näytti säteilevän. Tunsin ylpeyttä voidessani sanoa, että olin keväällä hoitanut molempia hevosia ollessani Rossi Eventersissä.

Kunniakierroksien ja muiden palkintojenjakojen jälkeen näin kun screenillä kuvattiin voittajien ilakointia. Nathaniel roiskutteli jotain kuohujuomaa ihmisten päälle ja nauroin tädin kauhistuneelle ilmeelle. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun näin Nathanielin kaappaamassa Evan syleilyynsä. Ihan kuin siinäkään ei olisi ollut vielä tarpeeksi, mies suuteli sitä typerää kotkaa.

Hanami Week - viikonloppu


Lauantaina väsymys painoi niin minua kuin hevosiakin. Eilisen hellepäivä oli vaatinut veronsa ja minulla oli ratsastettavana tahmeita ja väsyneitä hevosia, joiden kulku oli jokseenkin halutota. Ukkosta saattoi tietysti syyttää osittain, mutta kokonaisuudessaan päivä oli perseestä myrskypuuskineen. Omaa päätä särki myös ja olin varma, että eilisiltaiset jellyshotit olivat muuttaneet aivonikin pelkäksi jellohyytelöksi, siltä ainakin tuntui. Ensimmäisessä luokassa meinasin oksentaa Geyzerin päälle, eikä koko päivänä mistään meinannut tulla mitään. Päivän yllättäjä oli Iitu, joka oli ainoa sijoittunut koko päivänä.

120cm: 21. Geyzer, 130cm: 11. Geyzer ja 19. Nemesis, 140cm: 7. Ibiza, 23. Poseidon, 31. Pentimento.

Sunnuntai

Sunnuntaina oli inhimillisempi sää, vain kaksikymmentä lämmintä, sopivasti puolipilvistä ja aamuisen sateen jäljiltä ihanan raikasta. Taivaanrannassa näkyi sateenkaari ja elämä hymyili muutoinkin kun eilisilta oli jäänyt vain muutamaan drinkkiin.

Mother's Day Special oli erikoinen kenttäluokka, jossa Salman Bonnie menestyi hienosti viidenneksi. Ratsukko oli pitänyt yhtä niin kauan, ettei heidän sijoittumisensa ollut mikään yllätys. Omat sijani olivat 9. Poseidonin kanssa, 10. Iitun kanssa ja 13. Pentimenton kanssa. Lievästi sanottuna ärsytti kenttäratsastuksen ollessa päälajini, mutta jos hevoset eivät toimineet, ei mikään toiminut. Tyhjä siitä oli ratsastajaa syyttää, vaikka äiti muuta väittikin.

150cm luokan jälkeen oli aika soittaa äidilleni.
"Hei äiti", aloitin poikkeuksellisen ystävällisesti. "Hyvää äitienpäivää ja Kille oli viides sataviiskymppisessä."
"Voi hienoa Niilo, minä sainkin sinun kukkalähetyksesi, voi kuinka herttainen poika minulla onkaan!" Äiti kiitteli ja kuulin, että se meinasi alkaa vetistellä.
"Tietysti sitä nyt äitienpäivänä", sanoin rakastavasti, vaikka todellisuudessa kukat oli tietysti lähettänyt Ofelia. "Nemo oli väsynyt ja vasta 18. Mitäs sinne kuuluu?"
"Ihanaa nyt kun näin muistit, voi muru sinua!" Äiti sanoi ihastuksissaan. "Olen aina tiennyt, että olet hyvä poika!"
"Ainahan minä sinulle lähetän kukkia merkkipäivänä", valehtelin sujuvasti.
Ihan kuin minä muka oikeasti jotain äitienpäiviä muistaisin.

Kävelin pääluokan rataa lievästi hermostuneena. 160cm estekorkeus oli suuri jopa minullekin, sillä minulla ei ollut Poseidonin lisäksi muita hevosia, jotka sitä korkeutta hyppäsivät kilpailuissa. Ei sillä korkeudella mitään väliä pitäisi olla, mutta oli sillä kuitenkin. Peitin hermostukseni äksyilemällä muille, mutta vain kameroiden ulottumattomissa.

Poseidon oli jälleen kuin sähköjänis ennen luokan alkua. Sain pidätellä sitä kaikin tavoin italialaisen Matteo Locatellin ratsastaessa radan kymmenellä virhepisteellä. Oman vuoroni tullessa nyökkäsin tuomareille kohottaen raippaani ja jatkoin epätoivoisesti Pentimenton pidättelyä. Ori olisi tahtonut kaahottaa radan läpi täysillä. Olin matkustajana koko radan, mutta kuin ihmeen kaupalla puomit pysyivät paikallaan. Uusintaradalla ori jatkoi kuskaamistani ja loppu oli enää ajasta kiinni.

Kunniakierroksella esittelin hohtavan valkoista hammasrivistöäni hymyillen parasta jenkkihymyäni ja pidellen ohjia vain yhdessä kädessä. Poseidonin mustissa suitsissa lepatti sinikeltainen voittoruusuke. Lehtikuvista tulisi erinomaisia.

Jos juhlahumu oli alkanut jo Poseidonin voittaessa pääluokan, repesi riemu täysin myös Evan ja Kostin voittaessa kouluratsastuksen pääluokan ja saaden yli 80% Grand Prix luokassa. Tiesin olevani paras, mutta tieto siitä, että minun hevoseni oli paras esteillä, kouluratsastuksessa ja vielä viisivuotiaiden estehevosten arvostelussakin sai minut suihkuttamaan shampanjaa kuin formulakisoissa. Luuserit saivat hyvin kastua ja muutaman satasen pesulalaskut eivät tuntuisi missään. Likistin Evan kainalooni ja suutelin häntä.

Tausta c. Lynn

Hanami Week - Perjantai


"Mä ratsastin tänään ekan luokan siinä poniluokassa", kerroin äidilleni videopuhelusa.
"Kulta eihän se mikään poniluokka ole. 125cm on jo ihan kunnollinen luokka! Miten se meni?" Äiti kyseli.
"Startattiin viimeisinä, mutta Geyzer oli kuitenkin tarkka ja nopea. Viides sija, tuplanolla", kerroin ja ärsytti edelleen kuinka hitaasti uusintarata oli mennyt.
"Hienostihan se meni! Minähän sanoin, että siinä tammassa on sitä jotain!" Äiti huudahti. "Oliko tuttuja siinä luokassa?"
"Luonnollisesti", naurahdin kuivasti. "Rosengårdin nuorempi oli neljäs ja Alexander 19. Salma Stjärndahl oli 13. sillä ponilla."
"Voi se Salma on kyllä herttainen tapaus. Ja minä sen instagramin kanssa laitoin kun minua vähän neuvottiin. Hyvin se Rosengårdin tyttökin ratsasti varmasti! Ei niillä geeneillä luokkia mennä häviämään", äiti sanoi naurahtaen.
Kauhistutti ajatella äitiä käyttämässä instagramia.

"Miten ne muut luokat?" Äiti kysyi ja yritti kääntää puhelimen näyttöä nähdäkseen videopuhelussa ympärilleen takanani.
"Et sä näe sinne. Oon hotellihuoneessa, ei mitään jännää. Niin, 130cm luokassa Geyzer loisti jälleen ja tuli edelleen tuplanollilla toiseksi. Nemesis oli edelleen surkea ja vasta kuudestoista. Mä arvelin myydä sen, mutta sitten 135cm luokassa se olikin toinen. Ei muuten paljoa lohduttanut. Iitu ei vieläkään sijoittunut, se oli kuudes.", totesin irvistäen.
"Kuule jos sitä itse myisi hevosen aina kun se ei ole paras, ei minulla olisi hevosia lainkaan", äiti totesi huokaisten. "Olet saanut liikaa vaikutteita isältäsi! Ei se koskaan ole hevosen vika jos et menesty, vaan kyllä ihan molempien!"
"En mä jaksa kuunnella tuota paskaa, hei hei", totesin vihaisena ja sammutin puhelun.
Äiti oli typerä.

Hanami Week - Torstai

Torstai

Siinä missä keskiviikko oli viileä ja tuulinen, oli torstai aurinkoinen ja lähestulkoon lämmin. Edellispäivän tunarointi kirveli edelleen, vaikka syytönhän minä hevosten typeryyteen olin. Torstai ei helpottanut lainkaan typerien hevosten osalta, Iitu oli 13. kahdellatoista virhepisteellä ja Nemesis 14. samoilla pistemäärillä. Ei koko kilpailuissa ollut minkäänlaista järkeä jos jouduin ratsastamaan moisilla luuskilla. Nemesiksestä ei muutoinkaan ollut hirveästi muuta kuin harmia, olihan se Gwylneillä ollessaankin onnistunut tulemaan tiineeksi Welsh-ponille.

Syntynyt varsa oli ollut kummallisen näköinen, kuin jättikokoinen Welshponi, mutta joku kummallinen ranskalainen oli ostanut ponin käteisellä pojalleen. Käteisellä ostaminen kummastutti vallan kummasti, mutta kaikkien meidänhän oli johonkin tungettava pimeästi ansaitut rahat. Ukko oli nimittäin ollut kaikessa lipevyydessään varmasti jonkinlainen valkokaulusrikollinen. Ei minulla mitään sellaisia vastaan ollut, jotenkinhan meidän oli kaikkien itsemme elätettävä. Mies oli maksanut ponivarsasta aivan liikaa, mutta kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä.

Pentimenton kanssa kävimme hakemassa viidennen sijan 145cm luokasta, vaikkemme sijoittuneetkaan. Hyvästä lämmittelystähän se kuitenkin kävi 150cm luokkaan, jonka palkintojenjakoon ratsastin Poseidonilla ja hain neljännen ja kuudennen sijan ruusukkeet. Poseidon oli uusi hankinta ja oli menestynyt yllättävän hyvin kilpailuissa Ruotsissa. Pentimento puolestaan säikkyi turhan paljon kilparatsuksi, mutta äärettömän nuorihan se vielä olikin.

Kouluratsastusluokat skippasin suosiolla, vaikka Eva ratsastikin siellä. Oli huomattavasti hauskempaa löytää vanhoja tuttuja ja painella heidän kanssaan salakapakkaan. Typerät ruotsalaiset eivät olleet edelleenkään löytäneet venäläisten ystävieni kellaribaaria. Kellaribaarista saattoi ostaa mitä tahansa, mikäli rahaa vain löytyi. Olin purskauttaa viskit nenästäni kun näin ponivarsan ostaneen miehen samaisessa kellaribaarissa. Mitä ihmettä ranskalainen täällä teki?

Tutustu Welsh part bred varsaan Daedalukseen ja hänen omistajaansa 14-v. Lukaan.


Hanami Week - Keskiviikko

Keskiviikko

Heräsin yöllä tuulen ulvontaan kaksi kertaa. Minkälaisia hökkelinrakentajia nämä typerät ruotsalaiset oikein olivat. Eivät osanneet rakentaa edes kunnollisia hotelleja. Tilasin aamulla erittäin tyytymättömänä aamupalan huonepalvelulta ja jouduin odottamaan sitä aivan liian kauan. Läksytin homssuisen hotellityöntekijän ja aloin tyytymättömänä syömään. Miksi kaikki palkolliset olivat aina idiootteja? Haukkasin tyytymättömänä croissanttia ja olin tyytymätön kirsikkahillon makuun.

Marssin tallialueelle karsinoidemme luo ja hymyilin sisäisesti tallityöntekijöideni sämähtäessä takaisin hommiin nähdessään minut. Mokomat laiskurit kuvittelivat minun maksavan heille istuskelusta. Katsoin lähintä tuttua naamaa pistävästi ja huokailin syvään kun hän ei ymmärtänyt heti kertoa miten kaikki oli aamusta mennyt.
"Kaikki loistavasti, herra Rossi", Dan, yksi pitkäaikaisimmista työntekijöistäni kiirehti kertomaan. "Ei mitään mistä teidän olisi syytä tietää tai olla huolissaan. Hevoset ovat valmiita ensimmäiseen luokkaan ja voidaan lämmitellä teille valmiiksi."

Tyydyin nyökkäämään. En minä kaikkia olisi ehtinyt ratsastaakaan itse ennen luokan alkua, sillä erityisesti päivän ensimmäinen luokka olisi äärettömän kiireinen. Starttasin luokan puolivälissä kolmella hevosella niin, että välissä oli aina ainoastaan yksi ratsukko. Luokka järjestettiin tasolla 140cm, jonka ei pitänyt olla teknisesti haastava, joten päätin kävellä radan vain pikaisesti läpi.

"Seuraavaksi Nathaniel Rossi - Pentimento, Flynn Daley - Castlelyons Spiteful Sparrow valmistautuu", kuuluttaja kuulutti.
Starttasimme Nemon kanssa radan, josta ei jäänyt paljoa kerrottavaa jälkipolville. Ori säikkyi kovaa tuulta hivenen turhan paljon ja nappasi takasillaan luokan kolmannen esteen alas säikähtäessään katsomossa lepattavaa takkia. Ei moisesta jänishoususta olisi hevoseksi, tuumin pettyneenä ja pamautin luokan jälkeen orin ohjat Nicolelle.

Välittömästi kun sain Nemon pois käsistäni, loikkasin Iitun selkään. Flynn Daley ratsasti aikalailla kuten minäkin Nemon kanssa, pohdiskelin valmistautuessani trakehnertammalla omaan suoritukseemme. Daleyn hevonen nappasi myös neljä virhepistettä ja nyökkäsin heille ennen kuin aloitin oman suoritukseni. Iitu selvisi Nemon tiputtaman esteen, mutta tiputti viidennen esteen. Ärsytti ratsastaa epäkelvoilla hevosilla. Onnetonta tunarointia helpolla radalla, huokailin ratsastaessani Iitun pois radalta.

Luokan viimeisenä minulla olisi Nemesis, jolla ratsastin usein mielelläni, mutta tänään tamma tuntui tahmealta. Se ei liikkunut kunnolla eteen, eikä se oikein ymmärtänyt hidastaa ohjista vetämälläkään. Jos olin ollut raivoissani Nemolle sen petettyä luottamukseni, turhautunut Iitun jälkeen, niin Nemesiksestä olin tekemässä koiranruokaa. Tamma nolasi minut täysin kahdellatoista virhepisteellä.

Siinä missä 140cm luokka oli ollut täydellinen pohjanoteeraus, oli 150cm luokka Nemon kanssa yhtä juhlaa. Ori nappasi puhtaan nollaradan ja jäi uusinnassakin vain hippusen ensimmäisen ratsukon ajasta. Olisi pitänyt kääntää se tiukemmin esteiden välillä, mutta ensimmäisen luokan tappio kirveli mieltäni ja päätin ottaa varman päälle. Poseidonin kanssa jäimme sijalle 12. neljän virhepisteen takia. Turhapa näitä oli murehtia, pohdiskelin ratsastaessani Poseidonilla päivän viimeisessä luokassa yhdeksänneksi. Tarvitsisin kipeästi hevosia, jotka oikeasti menestyisivät nysväämisen sijaan.

Kouluratsastustuloksetkaan eivät mieltä ylentäneet, Eva oli Costellolla vasta yhdeksäs. Nainen kehui papparaishevosta vuolaasti, vaikka typerä sipsuttaminen aitojen sisällä oli yksinkertaisesti vain tappavan tylsää. Jos Eva ei olisi ollut niin äärettömän hyvännäköinen, ei Kostia olisi otettu mukaan laisinkaan. Kouluratsastus oli perseestä.

torstai 14. toukokuuta 2020

14.05.2020 - Äiti on paras liittolainen

Räpyttelin silmiäni ja haukottelin. Olin hieman pökerryksissä, sellaisessa unen ja valveen rajamailla, enkä ollut varma missä olin. Kahvinkeittimen porinaa lukuunottamatta oli kummallisen hiljaista. Liian hiljaista, kun isä ei hölöttänyt puhelimeensa tai äidin tuttua näppäimistön näpytystä ei kuulunut. Nousin sängyssä kyynärpäideni varaan ja samassa muistinkin, olin Orange Woodin leirimökissä. Hieroin silmiäni ja pohdin missähän kaikki olivat. Kello oli vasta puoli seitsemän aamulla eli puoli neljä iltapäivällä Lontoossa. Kotiinpalusta tulisi armoton aikaeron vuoksi. Alexiina oli vaatinut, että jäisimme yöksi leirimökkiin, jotta meidän ei tarvisi matkustaa Whitehorseen saakka. Matkan pituus oli yllättänyt meidät kaikki.

Pian äiti käveli sisään leirimökkiin vaaleanpunaisessa ruutupaidassa ja mustissa housuissa pyyhe päässään. Äiti ei näyttänyt lainkaan itseltään, sillä yleensä hän ei koskaan kävelisi julkisesti pyyhe päässään.
"Hey Pumpkin", äiti kutsui minua hellittelevästi. "Kävin tuolla päärakennuksella suihkussa. Voi kuinka kaunista täällä onkaan! Vähän siellä heitti vettä, mutta huomiselle lupasi 16 astetta lämmintä ja aurinkoista! Täällä on ihan äärettömän kiinnostavaa, kuulema saattaisi nähdä vaikka hirviä tai villieläimiä!"
"Mmh", vastasin unisena. "Missä isä on?"
"Isä yrittää etsiä kenttää puhelimeensa jossain tallin lähettyvillä. Toivottavasti löytää, eikä ala kiukutella jälleen" Äiti sanoi virnistäen. "Tule aamupalalle, niin lähdetään katsomaan Doomista. Sinulla on kiire kuitenkin."

Olin käynyt koeratsastamassa Doomiksen edellispäivänä. Olisin tietysti tahtonut kirjoittaa kauppakirjat välittömästi, olin ollut valmis ostamaan sen jopa itse, vaikka 30 000 olisi vienyt suurimman osan säästöistäni. En kuitenkaan kantanut rahasta huolta, ainahan sitä voisi myydä sijoitusasunnon tai jotain osakkeita. Isä oli kuitenkin sanonut Alexiinalle, että miettisimme yön yli puolin ja toisin enne kuin teksimme kumpikaan päätöstä. Ei minun olis tarvinut miettiä, tahdoin Doomiksen! Toivottavasti Alexiina suostuisi orin myymään minulle.

Käytyämme vilkaisemassa Doomista tarhassa, jossa se mutusteli heiniä onnellisena löysimme isänkin. Isä käveli edestakaisin päätallin ja kentän välillä puhuen puhelimeensa ranskaa.
"Joko lähdetään käymään siellä Klondike History Museumissa?" Äiti kysyi kun isä viimeinkin malttoi lopettaa jaarittelunsa.
"Ei kai se aukea vielä?" Isä kysyi hivenen valittavasti ja yritti puhdistaa kauluspaitansa hihaa, jossa oli ruohotahra.
"Isä mitä sun kädessä on?" Kysyin huvittuneena.
"Ruohoa ja kuolaa. Kävin tervehtimässä Doomista, mutta sillä oli ruohoa suussaan ja se meinasi syödä minun hihani!" Isä kertoi tyrmistyneenä.
"Se vain tervehti sinua!" Sanoin nauraen.
"Olisi voinut syödä suunsa tyhjäksi ensin!" Isä puuskahti. "Ostan sille lautasliinan!"

Goldminerstownissa sijaitseva museo oli mielenkiintoinen ja upea. Hienoin juttu oli tietysti Waterphwestä löydetty Madclockin kultakimpale. Äiti osti matkamuistoliikkeestä itselleen korvakorut, joissa oli kultahiput pikkuruisissa lasipulloissa. Museon jälkeen menimme tietysti Yukon Observatoryyn, tähtitorniin, joka sijaitsi korkealla vuorella. Äiti tahtoi kiertää aina kaikki museot ja mahdolliset tutkimuskeskukset. Minunkin mielestäni ne olivat äärettömän mielenkiintoisia, kuten luonnontieteet ylipäätään. Isällä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, hän piti numeroista ja rahasta, eikä olisi millään malttanut odottaa pääsyä jäätelölle Blizzard Dippiin.

Palattuamme takaisin Orange Woodiin kävin vaihtamassa tallivaatteet päälleni ja kiisin Doomiksen luo. Ori oli tuotu takaisin sisälle päiväheinille ja se oli jäänyt karsinaansa, sillä ulkona satoi kovasti. Katselin hetken Doomista, joka työnsi sievän päänsä karsinan puolioven yli. Silitin sitä hymyillen ja mittailin sormillani sen kaunista piirtoa ja tähteä. Kuinka kovasti toivoinkaan, että orista tulisi vielä omani. Jos Alexiina ei tahtonutkaan myydä sitä tai myisi sen mielummin jollekin vanhemmalle ja kokeneemmalle, pohdin surkeana.

"Terve, punapää!" Hivenen korostuksella puhuva nainen sanoi.
"Hei", tervehdin lihaksikasta ja pitkää naista kohteliaasti ja ojensin tälle kättäni. "Luka de la Gardie."
"Kitty vaan", nainen virnisti ja kätteli jämäkästi ja nyökkäsi Doomista kohti. "Se on kyllä hieno."
"On kyllä", totesin haaveksivasti ja vilkaisin syrjäsilmällä naista, kunnes kysyin häpeillen uteliaisuuttani. "Ootko sä skotti?"
"Kyllä vaan", Kitty totesi naurahtaen. "Ja sä oot niin ginger, että sun täytyy olla irkku!"
"Neljännes vain, äidin isä on Irlannista", sanoin naurahtaen naisen suorapuheisuutta ja varmuutta itsestään. "Toinen neljännes, tuleekin sitten kosovosta äidin äidin puolelta ja mun isä on ranskalainen."
"Hauska tutustua", Kitty naurahti sukuselvitykselleni.

Illan tullen istuimme kolmestaan leirimökissä pelaten korttia. En muistanut koska olisin edelliskerran saanut viettää aikaa vanhempieni kanssa ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Kurkkua kuristi ja mietin miten asian ilmaisisin, kunnes päätin rykäistä asian suoraan.
"Miten se Doomis?" Kysyin takellellen.
"Alexiinalle sopii", isä totesi kuin se olisi ollut joku itsestäänselvyys. "Meille myös äitisi kanssa, vaikka kyllähän se mietityttää, kun ori kuitenkin."
"Kiltti se on", vakuuttelin nyökytellen, vaikken edes tuntenut Doomista sen kummemmin. "Ja mun haave on aina ollut tulla hyväksi ratsastajaksi ja Doomis on kapasiteetikas ja kaikkea ja se varmasti veis mua hirveesti eteenpäin!"
"Totta tuokin, mutta koulu on kuitenkin se ykkösjuttu", äiti muistutteli.
"Tietytsti! Mutta silti, mä kyllä haluaisi, siis tarvisin sen!" Huudahdin ja jatkoin vakavoituen. "Ja mä haluan jäädä kesäksi tänne."

Pöytään laskeutui tyhjentävä hiljaisuus ja pelkäsin edenneeni asiassa liian nopeasti.
"Tänne?" Isä kysyi kohottaen kulmiaan ja sivellen viiksiään, kuten aina miettiessään asiaa.
"Täällä on äärettömän kaunista, ehtisin tutustua oriin ja saisin treenata sen kanssa täällä rauhassa. Kesäloma alkaa kohta!" Perustelin.
"Ja te ootte aina sanoneet, että vieraisiin kulttuureihin on hyvä tutustua, mä en oo koskaan nähnyt edes oikeaa mustangia ja.."
"Täällä on kyllä kaunista ja mielenkiintoista", äiti keskeytti pohtien ja tiesin voittaneeni.
Isä ymmärsi saman ja pudisteli päätään. Äidin kanssa oli toivotonta väitellä.

Seuraavana päivänä allekirjoitin kauppakirjat Doomiksesta ja äiti kertoi jäävänsä kesäksi vuorotteluvapaalle Cernistä. Ihmettelin moista päätöstä, kunnes hän paljasti menevänsä Yukon Observatoryyn kesäksi. Olisihan se pitänyt arvata, miksi äiti oli jäämässä niin helposti Kanadaan. Halasin Doomista pikaisesti ja ori oli onnekseni kiltin kärsivällinen ja pysyi paikallaan. Olisi ollut noloa aloittaa hevosenomistajuus murtuneella jalalla.
"Tästä tulee maailman paras kesä!" Kuiskasin orille.

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

05.05.2020 - Alicella loppuu järki

Maanantai aamu oli armoton herätyksineen. Vilkaisin puhelimen näyttöä, kello oli vasta puoli seitsemän ja olin yksin hostellihuoneessamme. Täti oli kuin ihmeen kaupalla jättänyt minut nukkumaan aamulla, kun hän meni hoitamaan ja ilmeisesti myös juoksuttamaan Mintun. Hiippailin villasukat jalassa tupakille ja palasin takaisin. Haukottelin ja menin makoilemaan sänkyyn vielä ihan pieneksi hetkeksi. Se ei varmasti haittaisi ketään jos hetkeksi ummistaisin silmäni.

Puoli kymmeneltä täti oli jo äkäinen tömistellessään sisälle huoneeseemme.
”Olen yrittänyt soittaa, mikset vastaa puhelimeen?” Täti ärjyi.
Avasin silmäni varovasti kuumassa huoneessa ja päästin valittavaa ääntä.
”Helvetti soikoon siellä on kohta, ensimmäiset luokat on menossa jo!” Täti karjaisi.
”Mulla kyllä menee, koska mun on pakko meikata, eks tajuu?” Murahdin takaisin.
”Saat selvitä omin nokkinesi kisapaikalle”, täti tokaisi ja lähti.
Irvistin ja aloin kiireesti pukeutumaan. Niin hienoihin kilpailuihin ei yksinkertaisesti voinut mennä ruman näköisenä ja meikkaamatta!

Päätin liftata Stall Falkencreutziin, vaikka ensimmäinen ajatus olikin lähteä hankkimaan jotain juotavaa ja kavereita. Ruotsalaiset puhuivat kummallista ruotsia suomenruotsalaisen korviin, mutta eiköhän niidenkin kanssa olisi juttuun tullut. Aikani käveltyäni peukalo pystyssä, tulin katumapäälle ja vaihdoin suuntaa takaisin hostellille. Ehdin kävellä vain hetken, kun yhtäkkiä takaatuleva auto pysähtyikin kohdalleni ja painoi tööttiä. Käännyin ympäri ja painelin tien toiselle puolelle. Oliko tuo oikeasti Hopiavuoren Eetu?
”Jaaha Alice”, Eetu sanoi nyökäten alaslasketusta ikkunasta. ”On vain komia ilima.”
”Joo. Pääsenkö kyydillä?” Kysyin ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. ”Voin vaikka auttaa sitte teitä tai jotain, en mä tiedä, mutta mulla on oikeesti melkein rakko jalassa ku mulla on nää uudet maiharit. Ihan pakko vaihtaa kengät.”
”M’oomma lähärös käymähän majotuspaikassa, että hyppäähän kyytihin vain!” Eetu tokaisi naureskellen. ”Saat ne uuret kengät hakia omastas, vai vanhatko net hyvät oliki? Aika korkialta nuo nykyset näyttävät kyllä.”
Tuijotin Eetua silmät viiruna. Kaikista maailman ihmisistä törmäisin liftatessani Ruotsissa juuri häneen. Eikä sekään vielä riittänyt, vaan mies alkoi horisemaan jotain säästä, joka ei edes ollut niin älyttömän hyvä.

Kun olimme käyneet pikaisesti hakemassa jotain epäkiinnostavaa Eetun ja sen valkotukkaisen Milanin majoituspaikasta, joka sijaitsi lähellä omaamme, pääsin vaihtamaan kenkäni. Takaisin autoon saapuessani, huomasin, että Milan oli oikeastaan aika söpö. En ollut ollut varma johtuiko söpöys hiuksista vai huumorintajusta. Tunsin oloni erityiseksi ja ihanaksi Milanin kiinnittäessä huomiotaan minuun ja kysellessä mitä minulle kuului, kuka olin ja muuta tärkeää. Minä puolestani sain kuulla Milanin ratsastavan 120cm luokassa VaA luokan lisäksi, jossa Eetukin ratsasti. Täti ratsasti vain VaB:ssä, mutta mitä nyt saattoi olettaakaan.
”Ai mikä se sun hevosen nimi oli?” Kujertelin Milanille ja nojauduin takapenkillä eteenpäin pyöritellen hiuskiehkuraa sormeni ympärillä.
”Biffe, Bifrons siis oikeasti”, Milan kertoi.
”Oi miten söpö nimi!” Huudahdin.
Eetu hieroi korvaansa, mutta Milan hymyili. Milan oli kyllä sitten ihana!

Illalla snäppäilin kavereilleni ja kerroin kuulumisia. Eetu oli sijoittunut parhaiten tutuista eli kymmenenneksi ja olin saanut kuulla, että Jussin oikea nimi oli Forceful. Olin kuvitellut miehen hankkineen uuden ratsun kun kuulin kuuluttajan kuuluttavan hauskasti murtaen ”Eethyy Hophiavuori – Forceful”, mutta ei. Jussihan se siellä. Kenelläkään ei tuntunut kiinnostavan hevoskuulumiset lainkaan, vaikka kuinka kerroin söpöstä säihkysilmästä, Milanista tai Nathanielistä. Snäppiryhmämme oli muutenkin hiljentynyt kammottavalla tavalla. Siinä missä ennen koin ulkopuolisuutta muiden sisäpiirivitsien takia, koin nyt ulkopuolisuutta siksi, ettei kukaan ”kaverini” enää edes puhunut minulle, mikäli en tehnyt itse aloitetta. Kaiken kruunasi se, kun sain kuulla, että parhaat ystäväni olivat perustaneet uuden snäppiryhmän ilman minua. Heitin puhelimen seinään ja karkasin ulos hostellihuoneestamme tädin jäädessä huutamaan perään. Jääkööt, itsepä hylkäsi minut jo aiemmin tänään.

03.05.2020 - Matkalla jonnekin

Lauantai-iltana

Mä en oikein tiennyt miksi täti oli päättänyt matkustaa joidenkin randomien kanssa Ruotsiin. Olisi ollut huomattavasti hauskempaa matkustaa itsekseen Helsinkiin, mahdollisesti bilettää muutama päivä ja jatkaa vasta tämän jälkeen Ruotsiin, mutta ei. Huokailin ja pyörittelin silmiäni pakkaamisen lomassa, mutta eihän se tietystikään mitään auttanut. Minttu oli saatava lähtövalmiiksi ja pakattava miljoonat suojat, loimet, suitset ja oikeastaan kaikki. Täti ei ollut tallivarusteiden kanssa kovinkaan järjestelmällinen.

Huputin mustan koulusatulan ja nostin sen arkkuun kahden valkoisen ja kahden mustan huovan lisäksi. Ei kai sekään pahaa tekisi jos nakkasin Sokka Luxin huovan mukaan, sen ihanan suklaanruskean glitterihuovan. Kohautin olkiani ja nakkasin sen mukaan. Jos minut oli valtuutettu pakkaamaan, kaitpa sain pakata juuri mitä halusin. Tätikään ei ollut natkuttamassa turhuuksia, hän oli lähtenyt nakkihommia karkuun eli maastoilemaan Mintun kanssa. Tie Tähtiin aiheutti ylimääräistä työtä kaikille, mutta olihan se jännää saada kotitallille kilpailut! Kurtistin kulmiani. Olinko juuri ajatellut Hopiavuorta kotitallinani?

”Moi”, Eira tervehti kohteliaasti, kuten aina. ”Oletteko lähdössä jonnekin?”
”Ruotsiin Hanami Weekille”, vastasin. ”Mun pitäis pakata, mutta en mä käsitä mitä mä pakkaan. Satulan, suitset, suojat, loimia, harjat ja nää, mutta mähän tarvin osaa niistä vielä täälläkin. Me lähdetään vasta sunnuntaina illalla.”
”Pakkaa kaikki mitkä voit ja loput mitä tarvit, kirjoita ylös ja pakkaa kun voit”, Eira opasti. ”Ja muista ainakin kahdet suitset!”
”Mmh”, nurisin, vaikka Eiran ohjeet olivat hyviä.
Tyttö oli oikeastaan aika mukava, joskin vain niin kuolettavan kunnollinen.

Sunnuntaina

Lautalle päästyämme Trevor pyysi minua auttamaan välillä hevosten hoitamisessa. Esitin coolia ja nyrpistelin nenääni, mutta myönnyin lopulta kuitenkin. Todellisuudessa olisin voinut varjonyrkkeillä innosta kuullessani mitä luokkia mies ratsasti, vaativimpia mahdollisia, tietysti. Mintun kanssa olisi toivon mukaan helppo toimia Ruotsissakin ja minulle jäisi paljon aikaa auttaa Trevoria. Trevor oli nimittäin äärettömän taitava ja lupasi vastineeksi pitää minulle ratsastustunteja joko jollain omalla hevosellaan tai tädin Mintulla. Trevor oli sitä paitsi komea, vaikka auttamatta liian vanha. Varmaan jotain kolmekymmentä, pappaikäinen siis.

Hiippailin iltasella ulos lautan kannelle ja yritin epätoivoisesti raapia tupakkaani tulta. Kiroilin ja yritin, mutten millään saanut liekkiä pysymään sytkärissä.
”Voiko mä auttaa?” Tuikkivasilmäinen poika kysyi yllättäen.
”Ihan sama”, sanoin kohauttaen olkiani.
Tuuli tuiversi pojan hiukset sekaisin. Mittailin häntä katseellani, voi luoja miten hyvän näköinen hän oli! Perhoset lepattivat vatsassani.
”Mihinpäin sä oot menossa?” Poika kysyi.
”Hanami Weekille”, sanoin ja puhalsin savut poispäin pojasta.
”Saatetaan siis nähdä siellä”, komistus sanoi ja vinkkasi silmää painellessaan takaisin sisälle.
Lauttamatka oli sittenkin ehdottoman hyvä asia.

”Missäs sitä ollahan oltu?” Tädin ääni halkoi ilmaa saapuessani tarkastamaan Mintun vointia.
”Mä olin verkostoitumassa seniili hyvä”, vastasin tädille hymyillen ivallisesti.
Tottahan se tavallaan oli ja verkostoituminen hevosalalla oli äärettömän tärkeää. Keväällä Rossi Eventersissä Nathanielilla sen oli huomannut hyvin. Ne jotka tunsivat kaikki tai olivat rikkaita, yleensä myös menestyivät. Aina ne samat naamat pyörivät hevosmaailman huipulla. Nyt kun minä tunsin Nathanielin JA Trevorin, sekä melkein säihkysilmän, saattaisin vaikka löytää kesätyöpaikan jostain hyvältä tallilta. Tai vielä parempaa, sen tuikkivasilmäisen hevospojan, joka tietysti olisi komea, taitava ja rikas. Tädin tuijotus keskeytti pohdintani. Mitä sekin taas mulkoili tuolla tavoin?

14.04.2020 Kuolettavan tylsää

Otsonmäellä oli tylsää. Niin tylsää, että meinasin kuolla. Potkin pikkukiviä ojaan matkalla parkkipaikalta tallille ja imin tupakkaa posket lommolla. En välittänyt lainkaan, vaikka joku olisikin nähnyt. Ärsytti ajatella tädin luona vallitsevia olosuhteita tai elämää ylipäätään. Linnutkin sirkuttivat kuin kiusatakseen minua. Täti oli menettänyt hermot kanssani useampaan otteeseen ja mäkättänyt käytöksestäni, vaikka minä en juuri koskaan aloittanut riitoja. Ei se ollut minun syytäni jos jotkut mulkoilivat kummallisesti tai kyselivät typeriä. Tyhmään kysymykseen oli ansaittua saada tyhmä vastaus. Typeriä kysymyksia olivat mm. ”Kenenkäs tyttöjä sinä olet?” tai ”Mistäs sinä oot poissa?”. Isän ja äidin lapsi minä tiedettävästi olin, enkä ollut mistään poissa, koulusta korkeintaan.

Katseeni osui tallin nurkalla nököttävään metalliseen suolakurkkupurkkiin, jonka kylkeen joku oli askarrellut ironisen lapun ”Jos korona iskee Otsonmäelle, suojaudu tänne! Tänne ei osu mikään muukaan…:)”. Hymyilin typeränä passiivis-aggressiiviselle tekstille, jossa oli keski-ikäisille uskollisesti käytetty kolmea pistettä. Nakkasin natsan purkkiin, johon oli kuitenkin osunut muutama muukin tumppi. Yhdessä tumpissa, joka oli selvästi poltettu aivan liian loppuun, kiilteli selkeästi huulikiilto tai glitteri. Jospa tallilla sittenkin olisi joitakin mielenkiintoisia tyyppejä sen yksijalkaisen hipin lisäksi, jolla oli poksahtamaisillan oleva pilkullinen tamma.

Kävelin suoraan Mintun tarhalle, jossa tamma nököttikin tympiintyneen näköisenä. En ollut laisinkaan varma nauttiko se koskaan elämästään, sillä sen korvat nuolivat niskaa useammin kuin sojottivat uteliaasti pystyssä. Ärsytti käydä lähes päivittäin harjaamassa ja hoitamassa epäkiitollista puoliveristä. Minttu ei ollut mitään niiden hienojen hevosten jälkeen, joita sain hoitaa ollessani työharjoittelussa Belgiassa sen komean Rossin luona… Hätkähdin ajatuksistani kun Minttu pärskähti ja käveli kohti. Se olisi varmaan tulossa kerjäämään herkkuja, joita taskuistani löytyi aina. Tamma nosti korvansa pystyyn ja katsoi minua suloisesti. Se tuuppi hellästi turvallaan ja hamusi taskujani. Kikatin ja hellyin antamaan sille namin.

Talutin Mintun talliin, jossa harjaisin ja varustaisin sen valmiiksi tädille, joka tulisi paikalle toivottavasti vasta sitten kun olisin ehtinyt ratsastaa tammalla hieman. Kiinnitin tamman käytävälle, riisuin loimen kasaksi käytävälle ja aloitin harjaamisen pyörittelemällä kumisualla irtokarvoja vähemmäksi. Inhosin karvanlähtöaikaa ja kaikkialle tunkevia lyhyitä ruskeita karvoja, jotka tunkeutuivat läpi farkuista ja kutittivat nahkatakin alla. Oikeastaan odotin, että joku olisi tullut valittamaan käytävälle heitetystä loimesta, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Ärsytti, sillä juuri tänään olisin mielelläni harrastanut hieman teräväkielistä verbaaliakrobatiaa.

Sain Mintun harjattua ja varustettua nopeahkosti, vaikka tamma hieman pullikoikin vastaan. Jouduin jopa nöyrtymään ja viemään loimen kuivumaan ihan itse samalla kun vein harjapakin paikoilleen. Kuinka ärsyttävää, ettei tästä tuppukylästä löytynyt edes tappelukaveria. Ihmettelin edelleen sitä, miten helposti täti oli antanut minun laajentaa elinpiiriäni tallille saakka. Oikeastaanhan minä sain kulkea missä halusin, eipä Otsonmäellä ollut mihin karata. Kavereita oli ikävä, ahdisti jäädä hiljalleen ulos muiden jutuista. Minun ystävilleni alkoi hiljalleen tulla omia inside-juttujaan, joita kukaan ei muistanut kertoa minulle. Kuumat kyyneleet polttivat pelkästä ajatuksestakin. Nostin leukaa ylöspäin, vedin ilmeettömän maskin kasvoilleni ja irroitin Mintun käytävältä.

Raahasin hidastelevaa Minttua perässäni maneesiin suu tiukkana viivana. Maneesista kuului ääniä, joten pyörähdin kannoillani ja päätinkin suunnata kentälle. Kenttä sentään oli tyhjä, joten kiristin mustasta koulusatulasta vyön, laskin jalustimet ja heilautin itseni tamman selkään. Annoin sen karata omin lupinensa käyntiin ja suin sinisiä hiuksiani taaksepäin. Täti kyllä raivostuisi kun näkisi minut ratsastamassa ilman kypärää. Vedin mustaksi maalatut huuleni itsevarmaan hymyyn ja keräilin hiukan ohjia.

”Alice, mitä sinä teet?” Tädin ääni kuului kentän laidalta.
”Ratsastan, elän, hengitän, katselen kaunista säätä”, kerroin hymyillen ja käänsin hidastetusti katseeni tätiin. ”Entäs itse?”
”Ilmeisesti seison tässä ja katson sinua. Missä kypärä?” Täti huokaisi jälleen.
”Hupsiiiis”, sanoin ja nostin käteni suun eteen.
”Se ei ole mikään pystyynkuollut otus, eikä edes mitenkään luotettava tapaus, tuo on tosi vaarallista!” Täti kivahti. ”Ratsasta tänne, minulla on asiaa.”
Pyöräytin silmiäni ja käänsin laiskasti löntystelevän Mintun kohti tätiä.

Täti oli lähdössä Mintun kanssa ensin Storywoodsiin 25.4 koulurataharjoituksiin ja sen jälkeen vielä toukokuun alussa Ruotsiin saakka kilpailemaan. Eihän siinä varsinaisesti mitään järkeä ollut, mutta kelpasi minulle. Saisin varmaan jäädä yksin tädille ja voisin pitää bileet, jos löytäisin muutaman ryyppykaverin siihen mennessä.
”Ja sinä saat lähteä mukaan, mikäli pysyt kurissa ja nuhteessa”, täti kertoi maireasti. ”Jos et, saat mennä Seinäjoelle nuorisokotiin silloin. Se on oikeastaan sovittu jo, vaikka mielelläänhän minä sinut mukaan ottaisin.”
”Et sä voi tunkea mua mihinkään ku oot luvannu huolehtia, mitä helvettii? Mä pärjään kyllä itsekseni täällä”, kivahdin.
”Varmasti, mutta mun talo ei välttämättä pärjää”, täti sanoi ja näytti edelleen kissalta, joka oli vetänyt vadillisen kermaa. ”Onhan minullakin oikeus vapaa-aikaan. Ja edelleen, olet aivan tervetullut mukaan, ihan on itsestäsi kiinni.”
Vedin silmäni viiruiksi ja valuin alas Mintun selästä. Täti oli perseestä.

06.04.2020 - Ensimmäinen

"Menen harjaamaan portaita ja käytän kullanmurut ulkona, tulkaa vain Bertil, Osmo, Kreta, Viuhku ja Pööpöö”, täti lässytti koirilleen ja jatkoi äänensävyään vaihtamatta. ”Pane luuta oven päälle kun tulet autolle.”

Pyörittelin silmiäni, täti oli totaalisen hullu pitäessään ovia auki. Hän jätti autossakin avaimet virtalukkoon tai hurjana ollessaan aurinkolipan päälle, vaikka ajoi upouudella, mustalla citymaasturilla. Muikistelin peilille ja vetaisin vielä kerroksen ripsiväriä silmiini. Sininen luomiväri oli levitetty huolella ja sointui erinomaisesti hiuksiini ja huuliini. Katsoin peiliin tyytyväisenä ja harmaat silmäni tuijottivat minua vaativasti takaisin. Vedin kovan ja ylimielisen hymyn naamalleni ja vetaisin nahkatakin niskaani.

”Olisihan sinne tallille kannattanut laittaa jotain muuta päälle kuin lenkkarit ja farkut”, täti moitti. ”Kumisaappaat olisivat varmasti hyvät näin keväällä.”
”Et sä voi kuvitella, että mä lähtisin jossain kumppareissa mihinkään”, tyrskähdin. ”Älä puhu yhtään mitään, mä en nyt oikeesti jaksais kuunnella.”
Täti tuijotti tuulilasista ulos sanomatta sanakaan, suu vienossa hymyssä.
”Muistahan olla sitten ihmisiksi, ettei käy niinkuin niiden mummeleiden kanssa”, hän sanoi ja rapsutti suupieltään.
Näytti siltä, että tädillä nauratti. Vittuiliko se?

Hopiavuoren talli oli ihan hyvännäköinen, olosuhteet huomioonottaen. Pihalla oli keväisen kuraista ja yritin tipsutella varpaillani kastelematta mustia vanssejani. Tädillä oli varmasti joku takkuinen koni, ei mitään sellaista hienoa niin kuin keväällä Belgiassa. Olin ollut oikealla kilpatallilla hevosenhoitajana kaksi viikkoa ja saanut jopa ratsastaa muutamalla eläköityneellä hevosella. Sitä en toki ollut paljastanut kenellekään, vaan korostin hyvin mielelläni, että olin saanut ratsastaa itsensä Nathaniel Rossin hevosilla. Miehen tunsivat hevospiireissä kaikki, jotka vähänkään seurasivat kenttäratsastusta. Sukunimen perustella Nathanielin tunsi toki myös laukkapiirejä seuraavat, olihan hänen isällään laukkahevostila Briteissä.

”Kenenkäs tyttöjä sinä oot?” Pellavapäinen, ehkä tädin ikäinen mies sanoi keskeyttäen ajatukseni.
Hätkähdin huomatessani, ettei tätiä näkynyt missään ja huomasin piirteleväni tallipihalle polkuja kengänkärjelläni. Pysähdyin ja kottikärryjä työntävä mies pysähtyi, laski kärryt maahan ja ojensi kättään. Kenkäni oli tarttunut kuraan ja astuessani miestä kohti, kenkä irtosi slurpsahtaen mudasta – ja jalastani. Loikin yhdellä jalalla ja yritin pyydystää kenkääni.
”Siis mitä sä sanoit?” Kysyin pysähtyessäni ja loikin miestä kohti pukien kenkääni.
Ojensin miehelle käden, kättelin ja sipaisin karanneen hiuskiehkuran pääni päälle ja kiepautin sen oikeanpuoleisen nutturan ympäri.
”Että kukas se sinä oot?” Mies toisti kuolettavan rauhallisesti. ”Ei olla tairettu ennen nährä.”
Katsoin miestä järkyttyneenä.

Täti marssi paikalle ja ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen olin onnellinen hänen näkemisestään.
”No mutta tännehän se Alice jäikin”, täti sanoi nyökäten lämpimästi miehelle. ”Alice muutti Helsingistä meille tuossa menneellä viikolla. Lähdettiin sitten katsomaan Minttua, kun Alice tykkää hevosista. Alice, tervehdi nyt Eetua! Eetu omistaa koko paikan.”
”Mä sanoin jo hei”, mutisin ja yritin pälyillä tädin hevosta, jonka nimi ilmeisesti oli Minttu.
”Tervetulloo”, Eetu sanoi nyökäten. ”M’oonki justiinsa lährössä viemähän näitä päiväheiniä.”
Eetu jatkoi matkaansa ja kun miehen selkä oli loitonnut tarpeeksi kauas, täti katsoi minua pisteliäästi.

”Kuulehan tyär… Sinun pitäis tosissaan opetella käyttäytymään! Hävetti siellä kylälläkin kun näyttelit keskisormea niille mummoille!” Täti pauhasi.
”Mutta ne seniilit sano mua satanistiks!” Huusin tädille takaisin.
”Eihän ne nyt ole voinu tottua kaikenlaisiin kaupunkilaishullutuksiin”, täti totesi nenäänsä nyrpistäen. ”Vai montakos sinitukkaista nahkahousua olet itse täällä nähnyt?”
”Ne oli leggarit ja sitäpaitsi sehän oli eilen, who cares”, sanoin nauraen. ”Tyhjää kurttuilet.”
”Voi herranjumala sinun kanssasi! Olen minä paljon ongelmanuoria nähnyt, mutta sinä olet kyllä omassa sarjassasi. Hävettää tällätavoin tapella tallin pihalla, mitähän kaikki ajattelevat, miettisit vähän!” Täti parahti.

”Täälläpäs tämä mamin mussukka on!” Täti sanoi esitellen hevostansa, kun olimme saapuneet sen tarhalle.
Katsoin yllättyneenä rautiasta tammaa, joka rouskutteli heiniään enkkuloimessaan. Se ei korvaansa lotkauttanut, vaikka täti lässyttikin sille aidan takaa. Hevonen oli laadukkaan näköinen puoliverinen, eikä ollenkaan takkuinen. Koko Hopiavuoressa ei näkynyt yhtään takkuista hevosta. Katselin ympärilleni vaivihkaa ja yritin peittää kiinnostukseni.
”Minttu on oikein ihana tapaus, vaikkakin aika herkkähipiäinen”, täti kertoi. ”Pääosin se kyllä vain värkkää, eikä oikeasti pelkää kaikkea mitä esittää pelkäävänsä.”
”Mistä sä voit tietää, jos sillä oikeasti pelottaa. Toi on yleinen typeryksien harhaluulo, että..” Aloitin paasaamisen.
”Se pelkää mitä tahansa ja viskoo päätänsä jos sillä on tylsää. Jos sillä on tylsää, niin eihän se silloin värkkää ja pelkää”, täti yritti selittää, mutta kärsivällisyys näytti rakoilevan.
”Sä et kyllä ymmärrä hevosista mitään”, tuhahdin. ”Onko täällä ketään muita ku teitä fossiileja? Jotain nuoria häh täh?”
Täti huokaisi syvään, eikä vastannut mitään.

6.4.2020 - Yön pimeinä tunteja



Kuvassa Alicen tädin Minnan rintamamiestalon yläkerta. Alicen huoneessa on vaalea matto, Minnan huoneessa punainen ja kulku työhuoneeseen. Lastenhuoneen kerrossängyssä majoittuvat Minnan tukiperhelapsoset kun Minnan luona ovat.


Otsonmäellä oli piinaavan kummallista. Täti jätti talonsa, jota kutsui Valhallaksi (cmoon kuka nimeää kotinsa niin) ovet lukitsematta öisin ja päivisinkin hujautti vain luudan oven päälle, mikäli poistui kauppaan, kylälle (oikeesti hei??) tai muille asioilleen. Olin yrittänyt selittää varkaista ja muista hulluista, jotka liikkuivat ties missä, mutta täti vain naureskeli ja sanoi minua ”hupsuksi”. Ei Otsonmäki mikään lintukoto ollut, vaikkei täällä kukaan koskaan rötöstellytkään. Eihän? Koronavirus ainakin yletti tunkemaan lonkeronsa tänne metsäänkin. Uusimaa oli suljettu, eikä minulla ollut toivoakaan päästä käymään kotona ja olin joutunut kieltäytymään kaikista koronabileistä, vaikka olin suunnitellut itselleni hienon asun naamasuojuksineen. En tainnut päästä enää koskaan mihinkään bileisiin, sillä täällä landella kukaan ei tehnyt mitään. Ei täällä varmaan olisi ketään nuoriakaan, mikäli mopolla päristeleviä dimexpellejä ei laskettaisi.

Tädin vanha rintamiestalo piti ihmeellisiä ääniä öisin, enkä voinut sietää alakerran jääkylmiä lattioita. Olin varma, että eräänä yönä ulvoi susi ja soitin välittömästi raivoavan puhelun äidilleni. Ne hullut olivat tunkeneet minut johonkin jeeraan, jossa oli susia ja pahimmillaan vielä kummituksiakin. Yläkerrassa oli tulisija, joka oli nykyään minun vastuullani. Tädin mielestä oli hyvä antaa rajoja, rakkautta ja sopivasti vastuuta, jotta minustakin saataisiin kunnon kansalainen. Istuskelin usein iltaisin takan ääressä ja lämmittelin varpaitani samalla snäppäillen ystävilleni tai selaillen tiktokkeja. Kaikki tekivät jotain siistiä jopa karanteenin aikana, mutta tädin talo oli niin ruma, ettei siellä iljennyt kuvata yhtään mitään. Kaikkialla oli vanhoja huonekaluja, joita täti kutsui sielukkaiksi. Missään ei ollut mitään uutta, modernia ja kiiltävää, vaan täti vihreine ajatuksineen kirppishaukkaili pölyisiä huonekaluja ja vastaavia löytöjä.

Snapchat
Marikamm kirjoittaa..
Kuis panee hney! 😘 Kamalaa ku joudut hengaa siel skutsis, koska pääset himaa???

alicepoks-
Ihan vittua ja varpaanväliä tää on, siis kelaa mun huoneessa on joku itämainen matto.
Nää landet ei varmaan ees trokaa mitää, pakko kohta nyysii jostai. Tädilläkää ei oo midist, oon kollannu kaike.🙄
Faija karhuu jotain masseja, jotka oon muka pölliny siltä. Olin taas niin seipäässä, etten muista haha😂😂👌

nellymoi
🆘 SOS Alice!! Ei mee hyvi täälläkää, mulla on ventit loppu ja joudun polttaa karvaperseit ku kaikki hakijat on jossai ja ku Makeeki joku oli vetäny lättyy Steissil.
Onks siel namupaloi liikentees hästääg maajussille morsian hahhha 😂😂😂

Marikamm
SOS🆘😂😂😂😂😂

alicepoks-
hahhah, such funnyyyyh häshtäg dadjoke oot
te
ootte molemmat ”:D”

Rintalastassa tuntui tuttua puristusta ja hiippailin kuunvalossa loistavalle parvekkeelle. Sytytin tärisevin käsin toiseksi viimeisen tupakan ja imaisin ahnaasti savua keuhkoihini. Hetken kuluttua helpotti ja lysähdin raidalliselle sohvalle istumaan. Oli niin epäreilua, että Marika ja Nelly saattoivat jatkaa elämäänsä normaalisti, kun minä homehduin ikivanhassa ja rumassa kummitustalossa, joka oli kuulemma sisustettu maalaisromanttisesti. En tuntenut Otsonmäeltä ketään, eikä tätikään vahtinut menemisiäni, sillä eihän täällä voisi mennä yhtään mihinkään. Paitsi tallille, mutta ei sielläkään varmasti olisi muutamaa takkuista Suomenhevosta kummempaa. Täti aikoi kuitenkin viedä minut huomenna katsomaan kaakkiaan, jota voisin kuulema hoitaa. Niin varmaan joo, täti ei muuta tahtonutkaan kun kotiorjan itselleen kun otti minut luokseen asumaan. Sylkäisin kaiteelle ja tumppasin tupakan huolella sylkeeni, jonka jälkeen litistin natsan ja tungin sen lautojen väliin piiloon. Pyyhin kyyneleitä hihaani ja olin onnellinen, ettei kukaan nähnyt minua nyt.

04.04.2020 Kuinka Ullanlinnan bileprinsessa päätyi Otsonmäelle

Muutama viikko sitten

1200 Mics pauhasi taustalla ja strobovalot välkkyivät. Mä tunsin uskomattoman kuplivan huuman kasvavan sisälläni. Lämmin tunne läikähteli ja tunsin elämän pirskahtelevan. Se kasvoi kohisten ja tunsin itseni tanssimassa siniset hiukset heilahdellen villisti liikkeideni mukana. Ympäröivät ihmiset hyppivät vierelläni uskomattomassa hurmassa. Täpötäysi tennishalli oli vetänyt hervottoman määrän väkeä salabileisiin, eikä kukaan välittänyt huomisesta. Jatkoin hyppimistä tummasilmäisen komistuksen vieressä ja tunsin olevani jälleen elossa.

Oksetti. Viiltävän kirkkaat valot porautuivat silmiini suljettujen luomien läpi. Huoneessa kuului puhetta, joka puuroutui korvissani tunnistamattomaksi mössöksi. Joku koski käteeni ja hänen sormensa polttivat ihoani. Puhuja läpsi poskeani yrittäen saada minua avaamaan silmiäni. Joku vaikersi äänelläni. Raotin silmiäni ja pahoinvointi iski päälle. Käänsin päätäni ja oksensin puhujan päälle mustanvihreää vanhalta viinalta haisevaa limaa.

-Yliannostus! Isä parahti. -Eikö se viinalla läträäminen enää riitäkään?
Pyöräyttelin silmiäni. En ymmärtänyt mikä isää vaivasi. Kukapa sitä ei nuorena kokeilisi kaikenlaista. Eipähän tarvisi valehdella vanhainkodissa. Tutkailin hiljalleen harmaantuvaa isää suutani suikistaen ja katsoin pistävästi.
-En mä tienny, että siinä oli muuta ku pelkkää viinaa. Relaa nyt, mikä natsi susta on tulossa. Fazi, naureskelin. -Plus kaikkihan nykyään jotain käyttää, että chillax bebe.
-Älä kutsu minua tuolla nimellä. Sinulla on päihdeongelma, emmekä me enää äitisi kanssa pärjää kanssasi, isä sanoi hiljaisella äänellä.
-Mikä päihdeongelma, purskahdin räkäiseen nauruun. -Hyvin se alas menee, ei mitään ongelmaa!
Isä pudisteli päätään ja tarjosi minulle pähkinöitä. Pudistelin päätäni, jätkähän oli ihan sekaisin.

Faijasta todella oli tullut natsi. Paiskoin kiukkuisesti vaatteitani laukkuuni sossutantan seuratessa toimitusta vieressäni.
-Voi vittu en mä täältä nelosesta karkaa ikkunasta hyppäämällä, murahdin, vaikka ajatus oli käynyt mielessäni. -Melo vaikka Seurasaareen siitä.
-Minä ymmärrän, että sinua harmittaa. Me olemme vanhempiesi kanssa päätyneet siihen ratkaisuun, että pääset muuttamaan tädillesi Minnalle. Lupasin keskustella harmituksestasi vielä sinun kanssasi, beigeen pukeutunut täti-ihminen sanoi lässyttäen.
-Mä en todellakaan mene mihinkään Otsonmäelle. Se on niin perseessä, rääkäisin. -Ja Minna on sellainen harmaa hiirulainen, että syljettää.
-Minä ymmärrän tunteesi, kaikki tunteet ovat sallittuja, täti sanoi hymyillen. -Mutta..
Mulkaisin tätiä ja vedin keuhot täyteen ilmaa ja aloin kiljua niin lujaa kun lähti.


tiistai 12. toukokuuta 2020

05.05.2020 - Hannaby Hanami Week - Tiistai on uusi maanantai.

Hanami Week - Tiistai


5-vuotiaat estehevoset 12 os.

Pisteet järjestyksessä: Yleisvaikutelma - Ratsastettavuus - Laukka - Hyppytekniikka - Kapasiteetti
at-t. Geýzer VEC - rats. Nathaniel Rossi
Pisteet: 8.5 / 7 / 10 / 7 / 9 :: ka 8.3
Testiratsastaja: Diana Åkerlund
Testiratsastajan palaute: Tämä tamma oli ihan tosi ryhdikäslaukkainen ja kapasiteetikas rotunsa edustaja. Herkkä sielunelämä ei lupaa helpointa urheiluhevosen uraa, mutta parhaat hevoset ei aina olekaan niitä mutkattomimpia. Hypyissä oli ajoittain ilman lisäksi turhaa draamaa, mutta jaloistaan hevonen oli sangen tarkka. Olin tyytyväinen ratsuun. Pystyin ratsastamaan sitä kevyin avuin ja se oli skarppi ja kevyt, vaikka toki myös protestiherkkä. Hevosen kehitystä on mielenkiintoinen seurata.
Kunniamaininta: Paras 5-vuotias estehevonen

Geyzer osallistui 5-vuotiaiden estehevosten Hannaby young starsiin, jossa ratsastin sen itse ja tämän jälkeen testiratsastaja kokeili ratsastaa sillä. Kieltämättä minua jännitti viedä Akhaltek kovatasoisten puoliveristen sekaan, mutta kyllä minä oikeastaan osasinkin odottaa Geyzein voittoa -olihan se minun hevoseni. Täytyisi varmaan meilata orin pärjäämisestä sille shamaanille sinne Siperiaan, vaikka uskoin hänen tietävän kaiken kertomattakin. Se tundran velho oli ollut pelottava läpitunkevine silmineen ja pohdin aina välillä oliko mies jotenkin kironnut minut. Aina kun ajattelin tai tein Geyzeriä kohtaan rumasti, päätäni alkoi kivistää. Pääni todella oli pehmenemässä kun ajattelin mitään tällaista. Olikohan miehellä edes sähköpostiosoitetta, mitenhän Ofelia oli viimeksi ottanut mieheen yhteyttä? Täytyisi varmaan kysyä.

Luokka 7 - 120cm

Tällä kertaa emme saaneet rankkasadetta niskaamme, vaan sää oli kauniin puolipilvinen. Osaltamme rata oli mitäänsanomaton. Siinä missä Geyzer oli ollut aamun tilaisuudessa liekeissä, se oli nyt nuupahtanut ja kiukkuinen. Osoitti varmaan mieltään taas jostain ihmeellisyydestä. Oman starttimme jälkeen heitin heti kentän ulkopuolella ohjat Gemmalle. Menkööt purkamaan tamman pois, neljällä virhepisteellä ei ruusukkeita vastaanotettaisi, etenkin kun starttasimme luokan alkupäästä ja ennen meitä oli tullut jo kolme puhdasta rataa. Otin kypärän pois päästäni ja sipaisin hiuksiani taaksepäin. Täytyisi lähteä vaihtamaan vaatteet, jotta ehtisin nähdä Evan ratsastuksen Nemesiksellä ja Ibizalla. Jos tammat pärjäisivät, lehdistö olisi varmasti kimpussa, joten parempi näyttää edustavalta -äiti kun keräsi kaikki lehtileikkeet, joita minusta kirjoitettiin.


Geyzer ja Nathaniel sijoittuivat sijalle 11/28. Eva Schatzin PSG- luokassa ratsastama Nemesis sijoittui sijalle 10/27 ja Ibiza nappasi viimeisen palkitun sijan samasta luokasta ollen 7/27.

04.05.2020 - Hannaby Hanami Week - Pää pehmenee


Markarydissä oli kova kuhina ihimsten vilistäessä ympäriinsä kuin muurahaiset. Katselin kuhinaa shampanjanväristen raybanieni takaa hivenen huvittuneesti hymyillen. Jo ensimmäisessä 100cm luokassa näkyi jännittyneitä kasvoja ja keulivia hevosia, vaikkei paikalla vielä ollut edes katsojia siinä määrin, mitä voisi olettaa. Ihmiset hermoilivat kauheasti hevostensa takia ja inhimillistivät niitä liikaa. Hevoset olivat harrastusvälineitä, ei niitä tarvinut ymmärtää lainkaan sen suuremmin, sitä varten oli hoitajat. Sitä paitsi, kukapa sitä pikkuluokkiin viitsisi vaivautuakaan ajattelin ja huitaisin viskin alas. Se poltteli kurkussa mukavasti ja sai olon lämpenemään juuri sopivasti ennen päivän kolmatta luokkaa, jossa starttaisin Geyzirin kanssa.

Olimme viimeisten joukossa starttaamassa ja juuri kun pääsimme aloittamaan radan, järjetön sadekuuro rysähti niskaan. Takki päästi niskasta vedet sisälle ja olo oli välittömästi surkea ja kurja sateen piiskatessa silmiä. Olin varma siitä, että Geyzir vetäisi kilarit, säikähtäisi ja ties mitä, sillä kun oli tavallsiestikin tapana olla typerä. Olin valmiina pyöräyttämään tamman tiukalle voltille jos se alkaisi perseilemään ja paiskaamaan sen ohjat portilla odottavalle Gemmalle. 

Yllätyksekseni mitään ei tapahtunut. Tamma jatkoi eteenpäin välittämättä säästä lainkaan. Yritin ohjata sen suunnilleen oikealle esteelle ja roikkua kyydissä, sillä rankkasateen vuoksi näin esteen noin askelta ennen ponnistusta. Yksi puomi kolahti alas, mutta poikkeuksellisesti suostuin myöntämään sen omaksi virheekseni. En todellakaan nähnyt minne menin ja jätin tamman täysin yksin. Se epäröi, mutta hyppäsi kuitenkin ylös. Takaset kolahtivat puomiin, joka tipahti kannattimiltaan. 

Suorituksen jälkeen taputin tamman kaulaa ja annoin ohjaa. Tamma käveli pää pystyssä Gemman luo, joka heitti tamman selkään ja jalkojeni päälle loimen ja lähdimme kävelemään kohti jaba-aluetta. Myöhemmin luin tuloksista, että Geyzir sijoittui 18., mutta oli kuitenkin nopein neljän virhepisteen hevosista. Ei kai se nyt loppupeleissä ollut niin kammottavan huonosti. Ravistelin moisen pehmoilun mielestäni ja kuivasin hiuksiani pyyhkeeseen. Pääni oli varmaan pehmentymässä.

Muut Nathanielin hevoset sijoittuivat; Geyzer VaB 30/39 ja VaA luokassa startanneet Pentimento xx 21/29 ja Poseidon 29/29.

17.04.2020 Virvatulen ponitila Nuorten hevosten luokka, Helppo B

Olimme käyneet pienissä este- ja kouluratsastuskilpailuissa, joista useimmat olivat menneet tyystin penkin alle. Äidin mielestä kuitenkin oli tärkeää saada rutiinia ja rakkautta, joten kerrankin minä kuuntelin häntä ja kuljimme pikkukilpailuissa. Onneksi olimme Suomessa, ei täällä takapajuisessa paikassa varmaan kukaan edes tuntenut ketään. Tietysti keräsin muutamia katseita, mutta muutoin sain olla rauhassa. Starttasimme Virvatulen ponitilalla Helpossa Beessä, nuortenluokassa. Tuomari vaikutti hivenen säälivältä, mutta antoi silti yllättävän hyvää palautetta temppuilevasta Geyziristä.

"Nathanielin ja hänen tammansa Geýzer VEC yhteistyö oli lämmittelyssä ollut ihan okei. Tamma tuntui olevan vähän vaativaluontoinen, mutta ratsastaja sai pidettyä sen hyvin avuilla. Kävin antamassa heille muutamia pieniä vinkkejä. Neuvoin esimerkiksi keskittämään tamman huomion täysillä tekemiseen - esimerkiksi tekemällä suorastakin mielenkiintoisen ratsastamalla koko ajan. Radalla kaikki sujui hyvin, vaikka ratsukko ei yltänytkään kärkisijoille." (Kommentin kirjoittanut Bella)

Lopullinen sijoituksemme oli 7/13 eli eihän se nyt niin hyvin mennyt, vaikka prosentteja tulikin 66,429 %. Minä en todellakaan ollut mikään kouluratsastaja, vaikka olinkin ilmoittanut itse ratsastavani Hanami Weekillä Geyzerin nuorten esittelyssä. Siksi kai minä nytkin starttasin epätoivoisesti kuin ensimmäisen ponin saanut kuusivuotias.

12.04.2020 Ruunaan Maljan 1. osakilpailu


Skeptisyydestäni huolimatta meillä sujui nykyään paremmin Geyzirin kanssa. Ei tamma edelleenkään minusta pitänyt, mutta nykyään hyväksyimme toisemme edes hieman paremmin ja usein varustin sen itse. Tai ainakin satunnaisesti. Ruunaankoskelle Geyzir saapui äidin ja Aten kyydillä Paloniemen trailerilla ja minä tulin vuokra-Lexuksellani. Lauantaina starttasimme kaksi luokkaa tasolla 120cm, jotka päätyivät häpeään ja totaalifiaskoon. Olimme viimeisiä kahdeksalla virhepisteellä, vaikka minä en koskaan ollut viimeinen, missään. 130cm luokka ei mennyt juurikaan paremmin, 6vp ja sija 11/14.

Sunnuntaina starttasimme Ruunaan Maljan osakilpailuissa, 130-135cm radalla. Lämmittelyssä tamma tuntui toimivan eilispäivää paremmin, eikä rata itsessään ollut hullumpi, vaikka hevonen toimikin jälleen juuri kuin itse tykkäsi. Saimme kuitenkin nollaradan perusradasta -ja uusinnasta, sitä saikin jo vähän tuulettaa! Vaikka enhän minä tietystikään tuulettanut, nyökkäsin vain pidättyväisesti toimihenkilölle, joka kiinnitti sinisen ruusukkeen Geyzirin suitsiin. Saimme myös tonnin rahapalkinnon shekkinä, jonka annoin suoraan äidille korvaukseksi työstä ja tamman majoituksesta.

11.04.2020 - Äitini on hevoskuiskaaja

Saavuttuani kuraiseen, mutta jokseenkin keväiseen Suomeen vitkuttelin muutaman yön Helsingissä. Nautin Kämpistä ja sen suomista palveluista ennen kuin vuokrasin punaisen Lexuksen ja huristelin äitini luo. Tallipihalla oli hivenen kuravelliä, maneesin punainen maalipinta lohkeili ja koko paikka oli hieman nuhjuisen oloinen upeiden kivitallien jälkeen. Belgiassa ei kukaan seisottaisi aasiakaan näissä oloissa, pohdin. Kummallista kuinka Suomessa ei vieläkään osattu tehdä mitään hienoa. Varoin astumasta mutaan uusilla nahkakengilläni ja marssin talliin sisälle.

“No mites se?” Kysyin nyrpistäen nenääni käytävälle parkkeeratulle kottikärrylle. “Tai pikemminkin missäs se?”
“Äitees suottaapi tietää paremmin. Tuolla see nököttääpi yksin tuolla perätarhassa, ei huolinu kettään kaveriksi ittellensä. Melekonen riiviöhän se on, mutta kah ku tutuksi piästiin, niin nyt mennöö aivan hyvin”, tallityöntekijä Reiska sanoi.
Nyökkäsin ja käännyin kiireesti kohti ulko-ovea. Lannan haju saattaisi tarttua uuteen villakangastakkiini.

Äiti löytyi pyöröaitauksen keskeltä, kuten yleensäkin. Harmaantuva nainen katseli keskittyneenä ympärillään laukkaavaa kullanväristä Akhaltekeä. Geyzir laukkasi pää alhaalla, säyseämpänä kuin koskaan ja vaihtoi suuntaa äidin minimaalisesta liikkeestä. Tamma hidasti kun äiti pyysi ja lähti lujaa eteenpäin pyynnöstä. Tuntui pahalta. Kateuteen sekoittui vihaa ja riittämättömyydentunnetta. Miten vanha nainen sai vikuroivan tamman tottelemaan itseään, kun se ei totellut napakoita käskyjä tai raakaa voimaakaan. Kerran voikko nimittäin lähti kuskaamaan minua pitkin peltoa, eikä pysähtynyt norsujarruun tai vaikka yritin ohjata sitä seinään. Se pysähtyi kyljet kohoillen ja korvat luimussa vasta kun oli laukannut useita kilometrejä. Geyzirin täytyi olla noiduttu, se hullu shamaanimies noitui sen ennen kun myi tamman minulle.

“Hei Niilo”, äiti sanoi lässyttäen ja käveli pyöröaitauksen portille ja katsoi maneesin kulmalle, jossa olin puolittain piileskellyt.
“Älä kutsu mua tuolla nimellä, se on Nathaniel”, murahdin. “Mitä sä oot tehny tuolle?”
“Vähän rajoja ja rakkautta kultaseni”, äiti kertoi hymyillen. “Ihan niinkuin ihmislastenkin kanssa. Ymmärrä sitä ja tee siitä ystäväsi, älä yritä hallita sitä.”
“Mä en oo koskaan ymmärtänyt tuota rakasta sitä liibalaabaa. Se on hevonen eikä mikään rakas”, puuskahdin vihaisena. “Sä oot aina pehmoillut, siksi sun hevoset ei varmaan olekaan niitä menestyjiä.
“Voi poikakulta, kuinka väärässä sinä oletkaan. Porkkanalla saa paljon parempia tuloksia kuin kepillä”, äiti sanoi. “Eikä menestyksen mittari ole raha tai maine. Onnellisuus on paljon tärkeämpää. Katso nyt tätäkin murusta!”

Geyzir hieroi päätään hellästi äidin olkapäätä vasten ja hyväksyi naisen silittävän päätään. Tamma ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan tai alistunut minulle, vaikka olin yrittänyt mitä. Se ei tuntunut antavan periksi, vaikka yritin ratsastaa sen väsyksiin, eikä se suostunut antamaan periksi muutoinkaan. Suoranaista väkivaltaa en tietystikään ollut kokeillut, se soti arvojani vastaan radikaalisti.
“Viepä tämä tarhaan ja jää seuraksi harjailemaan. Vietä sen kanssa aikaa ja anna sen huomata, että rakastat sitä. Vaikket sinä varmaan neuvoja kaipaakaan”, äiti sanoi ja sujautti Geyzirille naruriimun päähän ja ojensi riimunnarua minulle. “Eikä se sitä narua tarvi suuhunsa. Se on ihan mukava tapaus.”
“Hulluja kaikki”, totesin taluttaessani Geyziriä poispäin.

08.04.2020 - Treeniä Ruunaan Maljan 1. osakilpailuun

Teksti on julkaistu alunperin tuotoksena Ruunaan Maljan 1. osakilpailussa. Nathaniel ja Geýzer sijoittuivat sijalle 2/11.

Nathaniel oli ollut hyvin lähellä tehdä Britneyt. Ei, mies ei ollut edelleenkään laulanut yhtään superhittiä, vaikka teinityttöjen fanituksesta olisi voinut niin päätelläkin. Mies oli ollut hermoromahduksen – ja hiustenleikkuun, partaalla uuden hevosostoksensa, Geýzerin vuoksi. Nathaniel oli kutsunut tammaa ylpeillen hiomattomaksi timantiksi tamman kotiuduttua Belgiaan ja sellaiseksi se tosiaan oli meinannut jäädä. Mustanvoikko oli ailahtelevaisin hevonen, jonka mies oli koskaan tavannut. Se ei tosin ollut kovinkaan paljoa, sillä Nathaniel ei juurikaan hoitanut itse hevosiaan. Eikä hoitanut enää Geýzeriäkään, ei enää sen jälkeen kun putosi tamman selästä. Kukaan ei uskaltanut nauraa, mutta huhut kertoivat, että Nathanielin poistuttua tallilta kartanollensa vihaisena, oli joku poksauttanut skumppapullon auki tallilla.

“Miksi sä haluut lähteä Suomeen?” Alice kysyi ja tuijotti. “Paska paikka.”
“Lähden ostamaan hevosta, en mä muuten sinne tunkis”, Nathaniel valehteli. “Ja voishan siellä parit kisat pyörähtää.”
“Mä en kyllä lähtis Belgiasta mihinkään”, sinitukka täräytti.
“Mutta silti sä lähdet, sun TET-jakso loppuu piakkoin”, Nathaniel sanoi onnellisuuttaan vaivoin peittäen.
“Mä oonkin vasta viistoista. Sä oot pappaikäinen ja pakenet äitis helmoihin kun maistelit vähän pölyä kentältä”, Alice naurahti. “Kyllähän me kaikki tiedetään, että viet Geýzerin äidilles, vaikka haukutki aina sitä ja sen lepsuilua hevosten kanssa. Mutta nyt sun on pakko, koska et pärjää tammalle, etkä viitsi pyytää täältä apua.”
“Älä jauha paskaa!” Nathaniel huudahti vihaisena. “Sä et ymmärrä mistään mitään, mokomakin pentu. Sitäpaitsi, kaksviis ei ole mikään vanhus.”
Sinitukka oli oikea riesa.

Geýzerin lastaaminen hevosrekkaan oli tuskaisen vaikeaa, tamma oli kammottava matkalla, eikä sen kanssa mennyt hyvin Nathanielin äidillä Tyyne Paloniemelläkään. Tamma karkaili aidoista, eikä huolinut yhtäkään Suomenhevosta tarhakaverikseen. Nathaniel ei asiasta tietystikään tiennyt mitään. Mies matkusti mukavasti yksityiskoneessa ja piti puhelimensa visusti suljettuna. Joku Ofelia niminen hippi päivittelisi instagramiin valokuvia, eikä Nathanielin kyllä tavallisestikaan tarvinut välittää tavallisesta elämästä tuon taivaallista. Mies nojautui vaalealla nahkapenkillä taaksepäin ja kallisteli viskilasia ihaillen sen läpi heijastuvaa auringonvaloa. Pilvien päällä oli aina niin kaunista ja rauhallista. Geýzer saisi viettää aikaa äidin hoivissa muutaman viikon, ehkä sen jälkeen sillä voisi jo ratsastaa turvallisesti. Vaikka niissä Ruunaankosken kilpailuissa.

28.03.2020 - Erinomainen kyllästymisenhoitokeino

Olin kyllästynyt. Niin hiton kyllästynyt jokaiseen kaksi- ja nelijalkaiseen otukseen, joita tilallani kuljeskeli. Ei hevosissa ollut mitään vikaa, ne tuotiin minulle valmiiksi satuloituna ja lämmiteltynä, jotta saatoin ratsastaa treenin ja palauttaa hoitajalleen sen jälkeen. Henkilökunnassa puolestaan oli vikaa paljonkin. Jos ne eivät olleet hitaita ja laiskoja, niin ne olivat ujoja tai muutoin vain tiellä. Mielestäni oli kohtuullinen vaatimus saada asiantuntevia tallityöntekijöitä, jotka osaisivat lukea mielenliikkeistäni milloin olisi aika esteratsastukselle ja koska olisi parempi luovuttaa hevonen kouluratsastusspesialistille. Tänäänkin Charlotte oli tuonut minulle täysiverisen, joka oli varustettu kenttäratsastusta varten, vaikka olisin halunnut ratsastaa rataesteitä. Olin lähettänyt tytön huutojen kera takaisin talliin. Mielestäni se oli reilua, sillä isäni, kiivas italialainen, joka oli myös Rossi Racersin omistaja olisi varmasti antanut moisest ammattitaidottomuudesta potkut. Oikeastaan isäni omisti myös tämänkin tilan, mutta isä oli kaukana, joten kaikesta vastasin kuitenkin minä. Äitini, suomalainen pehmo olisi varmaan taputtanut tyttöä päähän ja puntannut selkään ja pitänyt moukalle tunnin lempeästä hevosenkäsittelystä. Sitä kai se yritti suomenhevostensa kanssa tuputtaa kaikille, jotka hänen tallilleen vain eksyivät. Olin vain niin helvetin kyllästynyt kaikkeen.

Täytettyäni 20-vuotta nappasin kimpsuni ja kampsuni, sekä lempihevoseni ja muutin isäni omistamalle tilalle Belgiaan. Britannia sateisen ilmanalansa ja vikuroivien laukkaratsujen kanssa ei jaksanut kiinnostaa minua enää tippaakaan, olin nähnyt sitä puolta ihan tarpeeksi viiden vuoden aikana. Isän äksyilyäkään ei jaksanut kuunnella loputtomiin, joten oli kai kaikkien mielestä parasta kun sain muutettua itseni ja kenttäratsuni pois. Äidin kanssa sukset menivät hivenen ristiin jo ennen kuin muutin Britteihin. Nainen oli auttamatta liian vanha ja liian lempeä pärjätäkseen jossain muualla kuin kilttien, hitaiden ja järjettömän itsepäisten suomijunttiensa kanssa. Olihan hän saanut minutkin vasta nelikymppisenä ja isäni oli ollut silloin vielä äitiäkin vanhempi. En suoranaisesti ymmärtänyt, miten he kaksi olivat koskaan voineet päätyä yhteen, tai oikeammin edes samaan sänkyyn, mutta tässä minä kuitenkin olin. Ilmeisesti asiaan oli liittynyt viinaa ja jotkut hevosiin liittyvät bileet. En osannut kaivata perinteistä ydinperhettä, sillä eihän minulla koskaan moista ollut ollutkaan. Olin viettänyt loma-ajat hulppeasti elellen miljoonakartanossa Briteissä ja muutoin asunut äitini kanssa hyvin vaatimattoman tavallisesti Suomessa. Toki isä oli maksanut elämisestäni avokätisesti, mutta äiti oli säästänyt kaikki rahat suoraan minulle.

Kyllästymiseni seurauksena olin päätynyt jonnekin, jossa oli aivan jumalattoman kylmä. Olin jossain hyvin kaukana Siperian takamailla ja hytisin turkissani. Olin vuoroin varma siitä, että minut oli kidnapattu jonnekin hyvin kauas kotoa ja vuoroin mietin, että tässähän oli ainekset elämäni suurimpaan seikkailuun. Täällä oli ainoastaan lunta, lunta ja vielä kerran silmiinkantamattomiin saakka lunta. Matkan aikana olin torkkunut useampaan otteeseen, mutta loputon taival ei ottanut loppuakseen, vaikka olimme lähteneet kotoa jo päiväkausia sitten. Ehdin pohdiskella olinkohan kuitenkaan niin kyllästynyt, että tällainen matka olisi tarkoituksenmukainen. Kohautin olkiani ja huokailin. Olin lähtenyt alunperin purkamaan tylsistymistäni etsimällä itselleni jotain uutta. Yritin opetella soittamaan viulua ja yritin kokeilla jopa kouluratsastusta, mutta hylkäsin kuolleenasyntyneet ideat välittömästi. Lopulta laukkaratsastuspiireistä tuttu ystäväni Venäjältä vihjaisi jotain Vecnolaisista ja kehoitti etsimään uutta suuntaa Akhaltekin selässä. Alunperin siittola oli sijainnut Moskovassa, mutta jostain kumman syystä se oli siirretty tänne jumalan selän taakse. Olisikohan kyse ollut kyllästymisestä sielläkin. Hymähdin mielessäni ja suljin silmäni.

Saavuttuamme perille ja muutaman muodollisuuden ja lämmittävän vodkaryypyn jälkeen minulle esiteltiin Geýzer. Tamma oli kääntynyt viisivuotiaaksi ja ulkonäöllisesti oikea värikarkki mustanvoikon karvapeitteensä kanssa. Se oli sieväliikkeinen, mutta otti auttamattoman herkästi nokkiinsa taluttajansa pyynnöt, mikäli tämä pyysi tamman mielestä liian kovin ottein. Se tanssahteli sieraimet suurina ja puhahteli pakkasilmaa ulos niskojaan nakellen. Hienohan se kieltämättä oli, mutta minun täytyisi nähdä miten se liikkuisi. Samalla mietin mielessäni, miksi moinen hieno otus oli jäänyt kasvattajalleen näin vanhaksi asti. Tilalla ei vaikuttanut olevan taloudellisia huolia, eikä muutoinkaan ongelmaa pitää tammaa itse. Ehkäpä syynä oli hiljainen myynti, josta sain itsekin kuulla vain verkostojeni kautta. Tamma liikkui sirosti kuin balleriina ja tipsutteli eteenpäin. Voimaahan se tarvisi rutkasti, jotta sen kanssa kenttäradalle päätyisi, pohdiskelin. Geýzer jatkoi sipsuttelevaa laukkaansa, joka tuntui pyörivän enemmän ylös kuin eteen, kunnes se räjähti eteenpäin kohti estettä ja liiteli höyhenenkevyesti sen yli nakkoen niskojaan suuressa laukassa. Olin varma, että otsaryppyni paistoivat Belgiaan saakka. Olin elänyt koko elämäni hevosten seurassa, mutta silti tamman pääsi yllättämään. Mikä hiomaton timantti minulla pian olisikin käsissäni, pohdin, enkä ollut enää lainkaan kyllästynyt.


04.06.2020 Poolokilpailu Orange Woodissa

Julkaistu alunperin kisatuotoksena Orange Woodin synttärijuhlien poolokilpailuissa go pony go.

Edellisenä iltana

"Leikkaatko sinä sen tukkaa?" Äiti kysyi ja mittaili katseellaan Doomista turvallisen etäisyyden päästä. "Kun teillä koululla ne on ainakin kaljuja, eikös vain?"
"En taida viitsiä, sillä on niin ihana tuo harja", sanoin pohtivasti ja vedin sormia Doomiksen mustan harjan läpi. "Jospa sen sykeröisi tiukoille sykeröille, niin ehkä se riittäisi. Kun eihän sitä yleensä tule pooloa tämän kanssa pelailtua."
"Niin kai", äiti totesi ja ojensi varovasti kättään kohti Doomiksen kaulaa.
Doomis taivutti kaunista päätään kohti äitiä ja puhahti lämmintä ilmaa naisen kädelle. Äiti taputti oria nopeasti ja vetäytyi kauemmas.


Kisapäivän aamuna

Olin yöpynyt leirimökissä ja aamulla herättyäni painelin pikaisesti talliin. Doomis oli nukkunut suhteellisen sievästi loimi päällä, eikä yksikään sykerö ollut auennut. Ori osallistuisi kymmeneltä katrilliesitykseen, jossa sitä oli alunperin ollut tarkoitus esitellä potentiaalisille ostajaehdokkaille. Minua puistatti, vaikka tiesinkin nimeni komeilevan orin papereissa omistajan kohdalla. Mitä jos joku yrittäisi kuitenkin ostaa orin ja veisi sen puolivahingossa mukanaan? Ravistelin ajatuksen pois mielestäni ja jatkoin Doomiksen harjaamista.

Yhdeltätoista alkoi Orange Woodin kasvattien tapahtuma, johon olisin mielelläni osallistunut, mutta pidin sitä lievästi turhana. Alexiina ja muu tallin väki kun näki Doomista päivittäin vielä toistaiseksi. En olisi millään malttanut odottaa kesäkuun loppupuolelle saakka sitä, että saisimme muuttaa kesäksi Crittlinistä vuokrattuun huvilaan. Äiti oli jäämässä vuorotteluvapaalle leipätyöstään Cernissä ja hän olikin kirjoittanut jo työsopimuksen Yukon Observatoryyn. En tiennyt vielä mitä hän aikoi tutkia, enkä oikein ymmärtänyt miksi joku tahtoisi tuhlata kesälomansa jossain toisessa työpaikassa. Äiti oli kuitenkin äärettömän kunnianhimoinen -ja rakasti luonnontieteitä. Isä puolestaan aikoi suhata mantereiden välillä lentokoneella, jos hänen olisi pakko käydä Frankfurtissa.


Poolokilpailut

Olimme Doomiksen kanssa menossa pinkkiin tiimiin ja olimme somistautuneet vaaleanpunaisiin.
"Äiti käydäänkö ottamassa äkkiä kuva tuossa ulkona maneesin vieressä?" Pyysin hieman ennen luokan alkua.
"Tottakai", äiti vastasi hymyillen.
Talutin pinkkiin loimeen puetun Doomiksen tuijottelemaan kohti vuorta ja katselin itsekin samaan suuntaan poolomaila kädessäni.
"Ota monta, että onnistuu!" Sanoin ja toivoin, että orin kärsivällisyys pitäisi.

Lopulta istuin Doomiksen selässä maneesissa. Katsomossa oli paljon ihmisiä, mutta se ei tuntunut häiritsevän meistä kumpaakaan. Doomis oli hyvin koulutettu ja minä olin pelannut lukemattomia poolopelejä, joten toivon mukaan tästä tulisi silkkaa nautintoa. Doomis pärskyi ja oli selkästi virittäytynyt tunnelmaan. Se heitteli päätään innoissaan ja pörhisteli kaula kaarella. Ratsastin suurta volttia pitäen ohjia yhdessä kädessäni ja vilkaisin tiimikavereitani, joista en oikeastaan tuntenut ketään. Yleensä pelasin tutussa joukkueessa, joten suurin jännitykseni oli se, miten pelaisimme yhteen. Pian joukkueet ryhmittyivät poolokentälle vastakkain.Tartuin ohjiin paremmin kiinni ja tujiotin tuomaria intensiivisesti. Kutkutteleva jännitys kasaantui, tuomari heitti pallon ilmaan ja painoin samalla sekuntilla pohkeeni orin kylkiin kiinni.