Isä osti meille VIP-liput Hanami Weekille, koko viikoksi. Olin iloisesti yllättynyt, mutta tiesin lahjasta, että isällä oli mitä ilmeisimmin huono omatunto jälleen. Hän teki hän turhan pitkää päivää Frankfurtissa rahoitusalalla, vaikka lupailikin aina vähentää työntekoa ja viettää enemmän aikaa Englannissa kanssani. Eipä tuo kuitenkaan koskaan vähentänyt ja siitäkös äiti riemastuikin ja haukkui isää onnettomaksi patonginpurijaksi. Todellisuudessa äiti oli samanlainen työnarkomaani kuin isäkin, hän työskenteli Cernissä tutkijana ja oli vähintään yhtä paljon pois kuin isäkin. Työnteko taisi olla äidille melkoisen tärkeää, äidin kosovolainen äiti kun ei koskaan työskennellyt missään, vaan oli elellyt irlannissa isoisän palkan turvin.
Samahan se sinäänsä minulle oli paljonko kukakin teki töitä. Asuin itse sisäoppilaitoksessa ja näin vanhempiani lähinnä lomakausina. Nyt olin tyytyväinen Hanami Weekin lipuista ja mahdollisuudesta viettää aikaa isän ja äidin kanssa. Googlettelin Hanami Weekiä ja sain selville, että se järjestettiin Ruotsissa.
“Mitä Ruotsissa on?” Kysyin äidiltä nopeasti, kun tämä veti henkeä jatkaakseen isän höykytystä. “Anna olla, ei tarvitse aina riidellä. Keitetäänkö teetä?”
“Sinä olet kyllä niin englantilaistunut Etonin myötä!” Äiti sylkäisi suustaan.
“Onpas yllättävää, että englantilaisessa huippu-collegessa englantilaistuu”, isä mumisi taustalta ja siveli viiksiään huvittuneena.
“Minä kuulin tuon!” Äiti tokaisi isälle ja käänsi katseensa takaisin minuun. “Ruotsi on Legolandin lähellä. Voi silloin kun sinä olit pieni, muistatko, käytiin silloin siellä…”
Köpenhaminaan lensi Lontoosta yhdessä hujauksessa ja matkaa jatkettiin vuokra-autolla Markarydiin, josta isä oli vuokrannut huvilan omalla rannalla. Huvila oli ihan tavallinen kolmikerroksinen huvila, jossa oli sinikankainen biljardipöytä ja oma pieni uima-allas sisällä. Äiti väitti, että ruotsalaiset kävisivät myös näin alkukeväästä ulkoporeammeesta, mutta minä ajattelin jättää sen väliin. Ulkona ei ollut kovinkaan lämmin vielä tähän aikaan vuodesta.
Maanantaina ei tapahtunut mitään kovinkaan kiinnostavaa, mutta tiistaina. Tiistaita minä olin eniten odottanut, sillä tiesin, että osa poneista oli myynnissä. Jos oikein ruinaisin ja pyytäisin, isä saattaisi jopa heltyä. 6-vuotiaiden esteponien luokan voitti Berlinsterling ja olin myyty. Se oli upea ja varmasti erityisen hyvä ketteryytensä ja nopeutensa ansiosta. Voi kunpa isä vain suostuisi edes harkitsemaan! Esteponien luokan jälkeen etsin isäni ja katsoin häntä parhaalla koiranpentuilmeellä, jonka osasin.
“Hei isää, arvaa mitä?” Sanoin ja virnistin jo ennen kohtaa mitä.
“Niin?” Isä sanoi ja katsoi minua alta kulmiensa.
“Katsoitko nuita esteponeja lainkaan?” Kysyin viattomana. “Siis arvaa mitä siellä oli niin hienoja poneja, ettei tosikaan, varsinkin se yks! Tuu käydään katsoon sitä, isä pliiiiis!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti