Hanami Week - Torstai

Torstai

Siinä missä keskiviikko oli viileä ja tuulinen, oli torstai aurinkoinen ja lähestulkoon lämmin. Edellispäivän tunarointi kirveli edelleen, vaikka syytönhän minä hevosten typeryyteen olin. Torstai ei helpottanut lainkaan typerien hevosten osalta, Iitu oli 13. kahdellatoista virhepisteellä ja Nemesis 14. samoilla pistemäärillä. Ei koko kilpailuissa ollut minkäänlaista järkeä jos jouduin ratsastamaan moisilla luuskilla. Nemesiksestä ei muutoinkaan ollut hirveästi muuta kuin harmia, olihan se Gwylneillä ollessaankin onnistunut tulemaan tiineeksi Welsh-ponille.

Syntynyt varsa oli ollut kummallisen näköinen, kuin jättikokoinen Welshponi, mutta joku kummallinen ranskalainen oli ostanut ponin käteisellä pojalleen. Käteisellä ostaminen kummastutti vallan kummasti, mutta kaikkien meidänhän oli johonkin tungettava pimeästi ansaitut rahat. Ukko oli nimittäin ollut kaikessa lipevyydessään varmasti jonkinlainen valkokaulusrikollinen. Ei minulla mitään sellaisia vastaan ollut, jotenkinhan meidän oli kaikkien itsemme elätettävä. Mies oli maksanut ponivarsasta aivan liikaa, mutta kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä.

Pentimenton kanssa kävimme hakemassa viidennen sijan 145cm luokasta, vaikkemme sijoittuneetkaan. Hyvästä lämmittelystähän se kuitenkin kävi 150cm luokkaan, jonka palkintojenjakoon ratsastin Poseidonilla ja hain neljännen ja kuudennen sijan ruusukkeet. Poseidon oli uusi hankinta ja oli menestynyt yllättävän hyvin kilpailuissa Ruotsissa. Pentimento puolestaan säikkyi turhan paljon kilparatsuksi, mutta äärettömän nuorihan se vielä olikin.

Kouluratsastusluokat skippasin suosiolla, vaikka Eva ratsastikin siellä. Oli huomattavasti hauskempaa löytää vanhoja tuttuja ja painella heidän kanssaan salakapakkaan. Typerät ruotsalaiset eivät olleet edelleenkään löytäneet venäläisten ystävieni kellaribaaria. Kellaribaarista saattoi ostaa mitä tahansa, mikäli rahaa vain löytyi. Olin purskauttaa viskit nenästäni kun näin ponivarsan ostaneen miehen samaisessa kellaribaarissa. Mitä ihmettä ranskalainen täällä teki?

Tutustu Welsh part bred varsaan Daedalukseen ja hänen omistajaansa 14-v. Lukaan.

14.05.2020 - Äiti on paras liittolainen

Räpyttelin silmiäni ja haukottelin. Olin hieman pökerryksissä, sellaisessa unen ja valveen rajamailla, enkä ollut varma missä olin. Kahvinkeittimen porinaa lukuunottamatta oli kummallisen hiljaista. Liian hiljaista, kun isä ei hölöttänyt puhelimeensa tai äidin tuttua näppäimistön näpytystä ei kuulunut. Nousin sängyssä kyynärpäideni varaan ja samassa muistinkin, olin Orange Woodin leirimökissä. Hieroin silmiäni ja pohdin missähän kaikki olivat. Kello oli vasta puoli seitsemän aamulla eli puoli neljä iltapäivällä Lontoossa. Kotiinpalusta tulisi armoton aikaeron vuoksi. Alexiina oli vaatinut, että jäisimme yöksi leirimökkiin, jotta meidän ei tarvisi matkustaa Whitehorseen saakka. Matkan pituus oli yllättänyt meidät kaikki.

Pian äiti käveli sisään leirimökkiin vaaleanpunaisessa ruutupaidassa ja mustissa housuissa pyyhe päässään. Äiti ei näyttänyt lainkaan itseltään, sillä yleensä hän ei koskaan kävelisi julkisesti pyyhe päässään.
"Hey Pumpkin", äiti kutsui minua hellittelevästi. "Kävin tuolla päärakennuksella suihkussa. Voi kuinka kaunista täällä onkaan! Vähän siellä heitti vettä, mutta huomiselle lupasi 16 astetta lämmintä ja aurinkoista! Täällä on ihan äärettömän kiinnostavaa, kuulema saattaisi nähdä vaikka hirviä tai villieläimiä!"
"Mmh", vastasin unisena. "Missä isä on?"
"Isä yrittää etsiä kenttää puhelimeensa jossain tallin lähettyvillä. Toivottavasti löytää, eikä ala kiukutella jälleen" Äiti sanoi virnistäen. "Tule aamupalalle, niin lähdetään katsomaan Doomista. Sinulla on kiire kuitenkin."

Olin käynyt koeratsastamassa Doomiksen edellispäivänä. Olisin tietysti tahtonut kirjoittaa kauppakirjat välittömästi, olin ollut valmis ostamaan sen jopa itse, vaikka 30 000 olisi vienyt suurimman osan säästöistäni. En kuitenkaan kantanut rahasta huolta, ainahan sitä voisi myydä sijoitusasunnon tai jotain osakkeita. Isä oli kuitenkin sanonut Alexiinalle, että miettisimme yön yli puolin ja toisin enne kuin teksimme kumpikaan päätöstä. Ei minun olis tarvinut miettiä, tahdoin Doomiksen! Toivottavasti Alexiina suostuisi orin myymään minulle.

Käytyämme vilkaisemassa Doomista tarhassa, jossa se mutusteli heiniä onnellisena löysimme isänkin. Isä käveli edestakaisin päätallin ja kentän välillä puhuen puhelimeensa ranskaa.
"Joko lähdetään käymään siellä Klondike History Museumissa?" Äiti kysyi kun isä viimeinkin malttoi lopettaa jaarittelunsa.
"Ei kai se aukea vielä?" Isä kysyi hivenen valittavasti ja yritti puhdistaa kauluspaitansa hihaa, jossa oli ruohotahra.
"Isä mitä sun kädessä on?" Kysyin huvittuneena.
"Ruohoa ja kuolaa. Kävin tervehtimässä Doomista, mutta sillä oli ruohoa suussaan ja se meinasi syödä minun hihani!" Isä kertoi tyrmistyneenä.
"Se vain tervehti sinua!" Sanoin nauraen.
"Olisi voinut syödä suunsa tyhjäksi ensin!" Isä puuskahti. "Ostan sille lautasliinan!"

Goldminerstownissa sijaitseva museo oli mielenkiintoinen ja upea. Hienoin juttu oli tietysti Waterphwestä löydetty Madclockin kultakimpale. Äiti osti matkamuistoliikkeestä itselleen korvakorut, joissa oli kultahiput pikkuruisissa lasipulloissa. Museon jälkeen menimme tietysti Yukon Observatoryyn, tähtitorniin, joka sijaitsi korkealla vuorella. Äiti tahtoi kiertää aina kaikki museot ja mahdolliset tutkimuskeskukset. Minunkin mielestäni ne olivat äärettömän mielenkiintoisia, kuten luonnontieteet ylipäätään. Isällä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, hän piti numeroista ja rahasta, eikä olisi millään malttanut odottaa pääsyä jäätelölle Blizzard Dippiin.

Palattuamme takaisin Orange Woodiin kävin vaihtamassa tallivaatteet päälleni ja kiisin Doomiksen luo. Ori oli tuotu takaisin sisälle päiväheinille ja se oli jäänyt karsinaansa, sillä ulkona satoi kovasti. Katselin hetken Doomista, joka työnsi sievän päänsä karsinan puolioven yli. Silitin sitä hymyillen ja mittailin sormillani sen kaunista piirtoa ja tähteä. Kuinka kovasti toivoinkaan, että orista tulisi vielä omani. Jos Alexiina ei tahtonutkaan myydä sitä tai myisi sen mielummin jollekin vanhemmalle ja kokeneemmalle, pohdin surkeana.

"Terve, punapää!" Hivenen korostuksella puhuva nainen sanoi.
"Hei", tervehdin lihaksikasta ja pitkää naista kohteliaasti ja ojensin tälle kättäni. "Luka de la Gardie."
"Kitty vaan", nainen virnisti ja kätteli jämäkästi ja nyökkäsi Doomista kohti. "Se on kyllä hieno."
"On kyllä", totesin haaveksivasti ja vilkaisin syrjäsilmällä naista, kunnes kysyin häpeillen uteliaisuuttani. "Ootko sä skotti?"
"Kyllä vaan", Kitty totesi naurahtaen. "Ja sä oot niin ginger, että sun täytyy olla irkku!"
"Neljännes vain, äidin isä on Irlannista", sanoin naurahtaen naisen suorapuheisuutta ja varmuutta itsestään. "Toinen neljännes, tuleekin sitten kosovosta äidin äidin puolelta ja mun isä on ranskalainen."
"Hauska tutustua", Kitty naurahti sukuselvitykselleni.

Illan tullen istuimme kolmestaan leirimökissä pelaten korttia. En muistanut koska olisin edelliskerran saanut viettää aikaa vanhempieni kanssa ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Kurkkua kuristi ja mietin miten asian ilmaisisin, kunnes päätin rykäistä asian suoraan.
"Miten se Doomis?" Kysyin takellellen.
"Alexiinalle sopii", isä totesi kuin se olisi ollut joku itsestäänselvyys. "Meille myös äitisi kanssa, vaikka kyllähän se mietityttää, kun ori kuitenkin."
"Kiltti se on", vakuuttelin nyökytellen, vaikken edes tuntenut Doomista sen kummemmin. "Ja mun haave on aina ollut tulla hyväksi ratsastajaksi ja Doomis on kapasiteetikas ja kaikkea ja se varmasti veis mua hirveesti eteenpäin!"
"Totta tuokin, mutta koulu on kuitenkin se ykkösjuttu", äiti muistutteli.
"Tietytsti! Mutta silti, mä kyllä haluaisi, siis tarvisin sen!" Huudahdin ja jatkoin vakavoituen. "Ja mä haluan jäädä kesäksi tänne."

Pöytään laskeutui tyhjentävä hiljaisuus ja pelkäsin edenneeni asiassa liian nopeasti.
"Tänne?" Isä kysyi kohottaen kulmiaan ja sivellen viiksiään, kuten aina miettiessään asiaa.
"Täällä on äärettömän kaunista, ehtisin tutustua oriin ja saisin treenata sen kanssa täällä rauhassa. Kesäloma alkaa kohta!" Perustelin.
"Ja te ootte aina sanoneet, että vieraisiin kulttuureihin on hyvä tutustua, mä en oo koskaan nähnyt edes oikeaa mustangia ja.."
"Täällä on kyllä kaunista ja mielenkiintoista", äiti keskeytti pohtien ja tiesin voittaneeni.
Isä ymmärsi saman ja pudisteli päätään. Äidin kanssa oli toivotonta väitellä.

Seuraavana päivänä allekirjoitin kauppakirjat Doomiksesta ja äiti kertoi jäävänsä kesäksi vuorotteluvapaalle Cernistä. Ihmettelin moista päätöstä, kunnes hän paljasti menevänsä Yukon Observatoryyn kesäksi. Olisihan se pitänyt arvata, miksi äiti oli jäämässä niin helposti Kanadaan. Halasin Doomista pikaisesti ja ori oli onnekseni kiltin kärsivällinen ja pysyi paikallaan. Olisi ollut noloa aloittaa hevosenomistajuus murtuneella jalalla.
"Tästä tulee maailman paras kesä!" Kuiskasin orille.

04.06.2020 Poolokilpailu Orange Woodissa

Julkaistu alunperin kisatuotoksena Orange Woodin synttärijuhlien poolokilpailuissa go pony go.

Edellisenä iltana

"Leikkaatko sinä sen tukkaa?" Äiti kysyi ja mittaili katseellaan Doomista turvallisen etäisyyden päästä. "Kun teillä koululla ne on ainakin kaljuja, eikös vain?"
"En taida viitsiä, sillä on niin ihana tuo harja", sanoin pohtivasti ja vedin sormia Doomiksen mustan harjan läpi. "Jospa sen sykeröisi tiukoille sykeröille, niin ehkä se riittäisi. Kun eihän sitä yleensä tule pooloa tämän kanssa pelailtua."
"Niin kai", äiti totesi ja ojensi varovasti kättään kohti Doomiksen kaulaa.
Doomis taivutti kaunista päätään kohti äitiä ja puhahti lämmintä ilmaa naisen kädelle. Äiti taputti oria nopeasti ja vetäytyi kauemmas.


Kisapäivän aamuna

Olin yöpynyt leirimökissä ja aamulla herättyäni painelin pikaisesti talliin. Doomis oli nukkunut suhteellisen sievästi loimi päällä, eikä yksikään sykerö ollut auennut. Ori osallistuisi kymmeneltä katrilliesitykseen, jossa sitä oli alunperin ollut tarkoitus esitellä potentiaalisille ostajaehdokkaille. Minua puistatti, vaikka tiesinkin nimeni komeilevan orin papereissa omistajan kohdalla. Mitä jos joku yrittäisi kuitenkin ostaa orin ja veisi sen puolivahingossa mukanaan? Ravistelin ajatuksen pois mielestäni ja jatkoin Doomiksen harjaamista.

Yhdeltätoista alkoi Orange Woodin kasvattien tapahtuma, johon olisin mielelläni osallistunut, mutta pidin sitä lievästi turhana. Alexiina ja muu tallin väki kun näki Doomista päivittäin vielä toistaiseksi. En olisi millään malttanut odottaa kesäkuun loppupuolelle saakka sitä, että saisimme muuttaa kesäksi Crittlinistä vuokrattuun huvilaan. Äiti oli jäämässä vuorotteluvapaalle leipätyöstään Cernissä ja hän olikin kirjoittanut jo työsopimuksen Yukon Observatoryyn. En tiennyt vielä mitä hän aikoi tutkia, enkä oikein ymmärtänyt miksi joku tahtoisi tuhlata kesälomansa jossain toisessa työpaikassa. Äiti oli kuitenkin äärettömän kunnianhimoinen -ja rakasti luonnontieteitä. Isä puolestaan aikoi suhata mantereiden välillä lentokoneella, jos hänen olisi pakko käydä Frankfurtissa.


Poolokilpailut

Olimme Doomiksen kanssa menossa pinkkiin tiimiin ja olimme somistautuneet vaaleanpunaisiin.
"Äiti käydäänkö ottamassa äkkiä kuva tuossa ulkona maneesin vieressä?" Pyysin hieman ennen luokan alkua.
"Tottakai", äiti vastasi hymyillen.
Talutin pinkkiin loimeen puetun Doomiksen tuijottelemaan kohti vuorta ja katselin itsekin samaan suuntaan poolomaila kädessäni.
"Ota monta, että onnistuu!" Sanoin ja toivoin, että orin kärsivällisyys pitäisi.

Lopulta istuin Doomiksen selässä maneesissa. Katsomossa oli paljon ihmisiä, mutta se ei tuntunut häiritsevän meistä kumpaakaan. Doomis oli hyvin koulutettu ja minä olin pelannut lukemattomia poolopelejä, joten toivon mukaan tästä tulisi silkkaa nautintoa. Doomis pärskyi ja oli selkästi virittäytynyt tunnelmaan. Se heitteli päätään innoissaan ja pörhisteli kaula kaarella. Ratsastin suurta volttia pitäen ohjia yhdessä kädessäni ja vilkaisin tiimikavereitani, joista en oikeastaan tuntenut ketään. Yleensä pelasin tutussa joukkueessa, joten suurin jännitykseni oli se, miten pelaisimme yhteen. Pian joukkueet ryhmittyivät poolokentälle vastakkain.Tartuin ohjiin paremmin kiinni ja tujiotin tuomaria intensiivisesti. Kutkutteleva jännitys kasaantui, tuomari heitti pallon ilmaan ja painoin samalla sekuntilla pohkeeni orin kylkiin kiinni.

11.5.-13.5.2020 Ensisilmäyksellä

Tarina sijoittuu Hanami Weekin jälkimaininkeihin, aikavälille 11.5. - 13.5.2020. Se toimi alunperin tarinana, jossa Luka matkusti vanhempineen Kanadaan, rakastui ja lopulta koeratsasti Doomiksen.

Hanami Week oli ihana, mutta kolkuttava tunne siitä, että minunkin olisi pitänyt olla ratsastamassa, eikä katsomassa, jäyti sisintäni. Olisin tahtonut uskaltaa osoittaa mieltäni vanhemmilleni suuremmin, mutta sovittelevana pidin kuitenkin suuni kiinni. Ennen paluuta Britteihin minua odotti kuitenkin jymy-yllätys aikaisin maanantaina.

"Luka", äiti kutsui pehmeästi.
"Mmh", vastasin unisena ja hieroin silmiäni. "Kauniisti paistaa aamuaurinko tuolta järveltä."
"Niinhän tuo tekee. Oli puhetta niistä poneista", äiti aloitti ja yhtäkkiä olin täysin hereillä. "Isä varasi juuri liput Kanadaan. Ollaan sittenkin vielä hetki pidempään reissussa."
"Miten te saitte lomaa?" Kysyin ällistyneenä. "Ja joo, Kanada on kiva! Minnepäin me ollaan menossa?"
"Yukonin lounaiskärkeen", äiti vastasi salaperäisesti.

Markarydistä ajoi Kööpenhaminaan noin pari tuntia ja Köpiksestä Müncheniin lensi hieman yli tunnin. Münchenista Vancouveriin meni reilu kymmenen tuntia ja Vancouverista Whitehorseen pari tuntia. Whitehorsessa siirryimme hotelliin, johon majoituimme yöksi. Olin rättiväsynyt matkustettuani lähes vuorokauden ja kaaduin välittömästi sänkyyn ja nukuin unetonta unta aina seuraavaan aamuun saakka.

Kelloni mukaan oli keskiviikko 13.5.2020 ja kello olisi pian kaksitoista. Aurinko heitti esimmäisiä sarastuksiaan ja hotellin television avattuani huomasin, että Kanadassa kello ei ollut vielä seitsemääkään. Äiti kuului kävelevän naapurihuoneessa. Hänet tunnisti aina hivenen naksuvasta polvesta ja kevyistä askelista. Huoneitamme erotti vain ohut väliovi, jonka äiti ilmeisesti oli aukaissut jo, joten kaikenlaiset äänet kuuluivat hyvin.
"Onko jetlag?" Isä huuteli viereisestä huoneesta, kuultuaan minun avaavan TV:n.
"Ei, juuri heräsin", vastasin. "Kuinka te nukuitte?"
"Oikein hyvin. Voidaankin piakkoin lähteä aamupalalle", hän vastasi.

Kun lopulta olimme perillä Waterphewssä, katselin ihmeissäni ympärilleni. Suurin osa teistä oli kivipäällysteisiä ja lähes jokaisen talon katolla oli aurinkopaneelit. Olimme suunnitelleet käyvämme Orange Woodsin lisäksi ainakin Klondike History Museumissa, Yukon Observatoryssä ja Hot Wair Balloon Clubin palloilla tutustumassa lähialueesen, sekä tietysti jäätelöllä Blizzard Dipissä. Nyt matkamme kuitenkin jatkui kohti Sinicoastia ja Orange Woodsia ja sitä syytä, jonka vuoksi me oikeastaan Kanadaan tulimmekin. En olisi millään malttanut pysyä aloillani ja minun teki mieli tanssahdella ympäriinsä, mutta hillitsin itseni, kuten kunnon britin kuuluikin. Enhän minä kyllä oikeastaan edes ollut britti, sillä olin syntynyt Luxenburgissa ranskalaiselle isälle ja irlantilais-kosovolaiselle äidille. Asuin kyllä Englannissa ja opiskelin Etonissa, joten kai minun oli kuitenkin jonkinlaiset käytöstavat tunnettava.

Orange Woods oli suuri ja äärettömän kaunis paikka. Valkopuinen talli oli ihastuttavan kodikas ja kutsuvan näköinen. Minulla oli kuitenkin täysi työ olla kohtelias ja päästä näkemään poni, joten kaikki muu tuntui yksinkertaisesti turhalta. Meidät vastaanotti Alexiinaksi itsensä esitellyt nainen, joka oli ehkä äitini ikäinen. Naisten ikää kun oli kamalan vaikeaa -ja vaarallista arvioida. Muutaman alkukohteliaisuuden jälkeen pääsimme viimeinkin katsomaan ruunikkoa ratsuponia.

"Tämä on upea, eikä tarvi edes kaunistella asiaa. Taitavalle juniorille aivan upea peli, hyppää mitä tahansa eteen laittaakin, kuuliainen ja taitava kouluradalla ja toimii maastossa niin yksin kuin porukassakin. Toki orihan se on, mutta ihan äärettömän kiltti sellainen", Alexiina kertoi. "Pomminvarma lastata ja selväpäinen tapaus."
Olin myyty jo pelkästään ponin kauniista askelluksesta, jota se esitteli mielellään kävellessään tervehtimään tarhansa ulkopuolelle saapuneita ihmisiä.
"Kiltin näköinen", äiti sanoi hymyillen ja ojensi varovaisesti kättään. "Onhan se kiltti?"
"Kuin mikä!" Alexiina kertoi hymyillen ja äiti uskalsi silittää varovasti orin turpaa.

Viimeinkin oli saanut varustettua Doomiksen Alexiinan valvovan silmän alla ja taluttanut orin keskelle suurta kenttää. Kentän vieressä oli katsomo ja pyörötarha, sekä jättikokoinen laidun. Doomis näytti jättiläismäiseltä vierelläni Etonin pooloponien jälkeen, se oli varmaan ainakin 140cm korkea ja minä olin vasta 155cm pitkä. Mittasin jalustimet keskisormesta kainalooni mitalla suunnilleen sopivaksi, kiristin vyön ja ponnistin itseni satulaan. Ruunikko odotti lähtökäskyä malttmattomana, mutta kuitenkin kuuliaisena kuolaintaan pureskellen. Keräsin ohjat käteeni ja siirsin orin käyntiin lähes ajatuksen voimalla.
"Se liikkuu tosi hyvin omalla moottorilla, mutta ei ole kuitenkaan automaatti", Alexiina kertoi. "Ja sillä on upeat liikkeet niin selkään, kuin tänne meille muillekin."

Lämmittelyn jälkeen siirryin ensimmäisenä vasempaan kierrokseen ja ratsastin ravissa pohkeenväistöä ja kokeilin niin avo- kuin sulkutaivutuksiakin. Doomiksen kanssa tekeminen oli helppoa, olihan se selkeästi minua taitavampi. Olin kilpaillut kouluratsastuksessa helppoon aahan saakka, kun Doomis kuulema hallitsi liikkeet vaativaan beehen saakka. Siirryttyämme laukkatyöskentelyyn päätin kokeilla jotain hurjaa. Ratsastin lävistäjälle, otin puolipidätteen ja pyysin vaihtamaan laukkaa, ratsastin muutaman askeleen, pyysin uutta vaihtoa, ratsastin jälleen muutaman askeleen ja vaihdoin vielä kerran. Doomis toimi kuin unelma. Uskomaton onnistumisen huuma valtasi kehoni. Taputin oria ja siirsin sen käyntiin ja annoin ruunikon venyttää itseään. Äiti tuijotti meitä intensiivisesti ja kohotti vienosti kulmiaan. Katsoin häntä takaisin, kohotin kulmiani, virnistin ja nyökkäsin paljonpuhuvasti.

"Haluatko kokeilla nuita muutamaa estettä vielä?" Alexiina kysyi ja nyökkäsi noin kuudenkymmenen ja seitsemänkymmenen sentin korkeudessa oleville esteille.
"Mielelläni", vastasin hymyillen ja siirsin Doomiksen käynnistä laukkaan.
Laukkasin vain muutaman askeleen kun ymmärsin, että minulla oli aivan liian pitkät jalustimet. Hidastin orin pysähdykseen vanhempieni ja Alexiinan välittömään läheisyyteen ja lyhensin jalustimia. Kun pääsimme uudelleen laukkaan, Doomis oli jo menossa tosissaan. Se pureskeli kuolainta ja vaahto räiskyi sen rinnuksille. Ruunikko korskui vienosti ja oli selkeästi vahvana menossa kohti esteitä, mutta minulla säilyi kuitenkin vähintään illuusio siitä, että olin tilanteen herrana. Annoin orin leiskauttaa esteen yli ehkä hivenen kovaa ja se liiottelikin reilusti loikatessaan esteen yli. Se heilautti päätään ja jatkoimme matkaa seuraavalle esteelle. Annoin ohjaa ja liitelimme höyhenenkevyesti yli siitäkin.

05.05.2020 - Luka rakastuu poniin

Isä osti meille VIP-liput Hanami Weekille, koko viikoksi. Olin iloisesti yllättynyt, mutta tiesin lahjasta, että isällä oli mitä ilmeisimmin huono omatunto jälleen. Hän teki hän turhan pitkää päivää Frankfurtissa rahoitusalalla, vaikka lupailikin aina vähentää työntekoa ja viettää enemmän aikaa Englannissa kanssani. Eipä tuo kuitenkaan koskaan vähentänyt ja siitäkös äiti riemastuikin ja haukkui isää onnettomaksi patonginpurijaksi. Todellisuudessa äiti oli samanlainen työnarkomaani kuin isäkin, hän työskenteli Cernissä tutkijana ja oli vähintään yhtä paljon pois kuin isäkin. Työnteko taisi olla äidille melkoisen tärkeää, äidin kosovolainen äiti kun ei koskaan työskennellyt missään, vaan oli elellyt irlannissa isoisän palkan turvin.

Samahan se sinäänsä minulle oli paljonko kukakin teki töitä. Asuin itse sisäoppilaitoksessa ja näin vanhempiani lähinnä lomakausina. Nyt olin tyytyväinen Hanami Weekin lipuista ja mahdollisuudesta viettää aikaa isän ja äidin kanssa. Googlettelin Hanami Weekiä ja sain selville, että se järjestettiin Ruotsissa.
“Mitä Ruotsissa on?” Kysyin äidiltä nopeasti, kun tämä veti henkeä jatkaakseen isän höykytystä. “Anna olla, ei tarvitse aina riidellä. Keitetäänkö teetä?”
“Sinä olet kyllä niin englantilaistunut Etonin myötä!” Äiti sylkäisi suustaan.
“Onpas yllättävää, että englantilaisessa huippu-collegessa englantilaistuu”, isä mumisi taustalta ja siveli viiksiään huvittuneena.
“Minä kuulin tuon!” Äiti tokaisi isälle ja käänsi katseensa takaisin minuun. “Ruotsi on Legolandin lähellä. Voi silloin kun sinä olit pieni, muistatko, käytiin silloin siellä…”

Köpenhaminaan lensi Lontoosta yhdessä hujauksessa ja matkaa jatkettiin vuokra-autolla Markarydiin, josta isä oli vuokrannut huvilan omalla rannalla. Huvila oli ihan tavallinen kolmikerroksinen huvila, jossa oli sinikankainen biljardipöytä ja oma pieni uima-allas sisällä. Äiti väitti, että ruotsalaiset kävisivät myös näin alkukeväästä ulkoporeammeesta, mutta minä ajattelin jättää sen väliin. Ulkona ei ollut kovinkaan lämmin vielä tähän aikaan vuodesta.

Maanantaina ei tapahtunut mitään kovinkaan kiinnostavaa, mutta tiistaina. Tiistaita minä olin eniten odottanut, sillä tiesin, että osa poneista oli myynnissä. Jos oikein ruinaisin ja pyytäisin, isä saattaisi jopa heltyä. 6-vuotiaiden esteponien luokan voitti Berlinsterling ja olin myyty. Se oli upea ja varmasti erityisen hyvä ketteryytensä ja nopeutensa ansiosta. Voi kunpa isä vain suostuisi edes harkitsemaan! Esteponien luokan jälkeen etsin isäni ja katsoin häntä parhaalla koiranpentuilmeellä, jonka osasin.
“Hei isää, arvaa mitä?” Sanoin ja virnistin jo ennen kohtaa mitä.
“Niin?” Isä sanoi ja katsoi minua alta kulmiensa.
“Katsoitko nuita esteponeja lainkaan?” Kysyin viattomana. “Siis arvaa mitä siellä oli niin hienoja poneja, ettei tosikaan, varsinkin se yks! Tuu käydään katsoon sitä, isä pliiiiis!”