tiistai 12. toukokuuta 2020

11.5.-13.5.2020 Ensisilmäyksellä

Tarina sijoittuu Hanami Weekin jälkimaininkeihin, aikavälille 11.5. - 13.5.2020. Se toimi alunperin tarinana, jossa Luka matkusti vanhempineen Kanadaan, rakastui ja lopulta koeratsasti Doomiksen.

Hanami Week oli ihana, mutta kolkuttava tunne siitä, että minunkin olisi pitänyt olla ratsastamassa, eikä katsomassa, jäyti sisintäni. Olisin tahtonut uskaltaa osoittaa mieltäni vanhemmilleni suuremmin, mutta sovittelevana pidin kuitenkin suuni kiinni. Ennen paluuta Britteihin minua odotti kuitenkin jymy-yllätys aikaisin maanantaina.

"Luka", äiti kutsui pehmeästi.
"Mmh", vastasin unisena ja hieroin silmiäni. "Kauniisti paistaa aamuaurinko tuolta järveltä."
"Niinhän tuo tekee. Oli puhetta niistä poneista", äiti aloitti ja yhtäkkiä olin täysin hereillä. "Isä varasi juuri liput Kanadaan. Ollaan sittenkin vielä hetki pidempään reissussa."
"Miten te saitte lomaa?" Kysyin ällistyneenä. "Ja joo, Kanada on kiva! Minnepäin me ollaan menossa?"
"Yukonin lounaiskärkeen", äiti vastasi salaperäisesti.

Markarydistä ajoi Kööpenhaminaan noin pari tuntia ja Köpiksestä Müncheniin lensi hieman yli tunnin. Münchenista Vancouveriin meni reilu kymmenen tuntia ja Vancouverista Whitehorseen pari tuntia. Whitehorsessa siirryimme hotelliin, johon majoituimme yöksi. Olin rättiväsynyt matkustettuani lähes vuorokauden ja kaaduin välittömästi sänkyyn ja nukuin unetonta unta aina seuraavaan aamuun saakka.

Kelloni mukaan oli keskiviikko 13.5.2020 ja kello olisi pian kaksitoista. Aurinko heitti esimmäisiä sarastuksiaan ja hotellin television avattuani huomasin, että Kanadassa kello ei ollut vielä seitsemääkään. Äiti kuului kävelevän naapurihuoneessa. Hänet tunnisti aina hivenen naksuvasta polvesta ja kevyistä askelista. Huoneitamme erotti vain ohut väliovi, jonka äiti ilmeisesti oli aukaissut jo, joten kaikenlaiset äänet kuuluivat hyvin.
"Onko jetlag?" Isä huuteli viereisestä huoneesta, kuultuaan minun avaavan TV:n.
"Ei, juuri heräsin", vastasin. "Kuinka te nukuitte?"
"Oikein hyvin. Voidaankin piakkoin lähteä aamupalalle", hän vastasi.

Kun lopulta olimme perillä Waterphewssä, katselin ihmeissäni ympärilleni. Suurin osa teistä oli kivipäällysteisiä ja lähes jokaisen talon katolla oli aurinkopaneelit. Olimme suunnitelleet käyvämme Orange Woodsin lisäksi ainakin Klondike History Museumissa, Yukon Observatoryssä ja Hot Wair Balloon Clubin palloilla tutustumassa lähialueesen, sekä tietysti jäätelöllä Blizzard Dipissä. Nyt matkamme kuitenkin jatkui kohti Sinicoastia ja Orange Woodsia ja sitä syytä, jonka vuoksi me oikeastaan Kanadaan tulimmekin. En olisi millään malttanut pysyä aloillani ja minun teki mieli tanssahdella ympäriinsä, mutta hillitsin itseni, kuten kunnon britin kuuluikin. Enhän minä kyllä oikeastaan edes ollut britti, sillä olin syntynyt Luxenburgissa ranskalaiselle isälle ja irlantilais-kosovolaiselle äidille. Asuin kyllä Englannissa ja opiskelin Etonissa, joten kai minun oli kuitenkin jonkinlaiset käytöstavat tunnettava.

Orange Woods oli suuri ja äärettömän kaunis paikka. Valkopuinen talli oli ihastuttavan kodikas ja kutsuvan näköinen. Minulla oli kuitenkin täysi työ olla kohtelias ja päästä näkemään poni, joten kaikki muu tuntui yksinkertaisesti turhalta. Meidät vastaanotti Alexiinaksi itsensä esitellyt nainen, joka oli ehkä äitini ikäinen. Naisten ikää kun oli kamalan vaikeaa -ja vaarallista arvioida. Muutaman alkukohteliaisuuden jälkeen pääsimme viimeinkin katsomaan ruunikkoa ratsuponia.

"Tämä on upea, eikä tarvi edes kaunistella asiaa. Taitavalle juniorille aivan upea peli, hyppää mitä tahansa eteen laittaakin, kuuliainen ja taitava kouluradalla ja toimii maastossa niin yksin kuin porukassakin. Toki orihan se on, mutta ihan äärettömän kiltti sellainen", Alexiina kertoi. "Pomminvarma lastata ja selväpäinen tapaus."
Olin myyty jo pelkästään ponin kauniista askelluksesta, jota se esitteli mielellään kävellessään tervehtimään tarhansa ulkopuolelle saapuneita ihmisiä.
"Kiltin näköinen", äiti sanoi hymyillen ja ojensi varovaisesti kättään. "Onhan se kiltti?"
"Kuin mikä!" Alexiina kertoi hymyillen ja äiti uskalsi silittää varovasti orin turpaa.

Viimeinkin oli saanut varustettua Doomiksen Alexiinan valvovan silmän alla ja taluttanut orin keskelle suurta kenttää. Kentän vieressä oli katsomo ja pyörötarha, sekä jättikokoinen laidun. Doomis näytti jättiläismäiseltä vierelläni Etonin pooloponien jälkeen, se oli varmaan ainakin 140cm korkea ja minä olin vasta 155cm pitkä. Mittasin jalustimet keskisormesta kainalooni mitalla suunnilleen sopivaksi, kiristin vyön ja ponnistin itseni satulaan. Ruunikko odotti lähtökäskyä malttmattomana, mutta kuitenkin kuuliaisena kuolaintaan pureskellen. Keräsin ohjat käteeni ja siirsin orin käyntiin lähes ajatuksen voimalla.
"Se liikkuu tosi hyvin omalla moottorilla, mutta ei ole kuitenkaan automaatti", Alexiina kertoi. "Ja sillä on upeat liikkeet niin selkään, kuin tänne meille muillekin."

Lämmittelyn jälkeen siirryin ensimmäisenä vasempaan kierrokseen ja ratsastin ravissa pohkeenväistöä ja kokeilin niin avo- kuin sulkutaivutuksiakin. Doomiksen kanssa tekeminen oli helppoa, olihan se selkeästi minua taitavampi. Olin kilpaillut kouluratsastuksessa helppoon aahan saakka, kun Doomis kuulema hallitsi liikkeet vaativaan beehen saakka. Siirryttyämme laukkatyöskentelyyn päätin kokeilla jotain hurjaa. Ratsastin lävistäjälle, otin puolipidätteen ja pyysin vaihtamaan laukkaa, ratsastin muutaman askeleen, pyysin uutta vaihtoa, ratsastin jälleen muutaman askeleen ja vaihdoin vielä kerran. Doomis toimi kuin unelma. Uskomaton onnistumisen huuma valtasi kehoni. Taputin oria ja siirsin sen käyntiin ja annoin ruunikon venyttää itseään. Äiti tuijotti meitä intensiivisesti ja kohotti vienosti kulmiaan. Katsoin häntä takaisin, kohotin kulmiani, virnistin ja nyökkäsin paljonpuhuvasti.

"Haluatko kokeilla nuita muutamaa estettä vielä?" Alexiina kysyi ja nyökkäsi noin kuudenkymmenen ja seitsemänkymmenen sentin korkeudessa oleville esteille.
"Mielelläni", vastasin hymyillen ja siirsin Doomiksen käynnistä laukkaan.
Laukkasin vain muutaman askeleen kun ymmärsin, että minulla oli aivan liian pitkät jalustimet. Hidastin orin pysähdykseen vanhempieni ja Alexiinan välittömään läheisyyteen ja lyhensin jalustimia. Kun pääsimme uudelleen laukkaan, Doomis oli jo menossa tosissaan. Se pureskeli kuolainta ja vaahto räiskyi sen rinnuksille. Ruunikko korskui vienosti ja oli selkeästi vahvana menossa kohti esteitä, mutta minulla säilyi kuitenkin vähintään illuusio siitä, että olin tilanteen herrana. Annoin orin leiskauttaa esteen yli ehkä hivenen kovaa ja se liiottelikin reilusti loikatessaan esteen yli. Se heilautti päätään ja jatkoimme matkaa seuraavalle esteelle. Annoin ohjaa ja liitelimme höyhenenkevyesti yli siitäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti